Aloitin tämän lokitekstin alusta - ensimmäinen versio oli katkeraa paskaa joulusta ilman lasta. No nyt aihe on sivuttu! :)

Tänään on kolmas Synarella päivä, tarkoitus olisi päästä loppiaisen jälkeen piikittämään ja sitten vkolla 3 munasolujen keräykseen ja alkionsiirtoon. No, askel kerrallaan taas kerran! Nyt jos koskaan olisi tärkeää olla stressaamatta, levollisin ja rauhallisin mielin! Joulu ja jouluherkut odottaa, lunta sataa ja talvinen ilma virkistää mieltä! Ajatukset on suunnattava kaikkeen kivaan, mutta silti jossain syvällä mieleni sopukoissa tiedän (ja ehkä jopa pelkään) tämän olevan viimeinen hoitokerta... Mutta se ajatus on siivuutettava. Odotan innolla Pukkia - toiveissa ollut piikkimatto taitaa olla kontissa! Sen jos minkä pitäisi rentouttaa! :)

No niin, tänään sitten istuimme kauan tohtorin kanssa jutustelemassa... Saimme mielestäni hyvin tuotua esille meitä vaivaavat asiat... Mennessä mieli ei kovin positiivinen ollut, mutta kiitos meidän ihanan oman lääkärin, oli käynti molempien mielestä ihan onnistunut.

Tietenkin mietimme ja pohdimme edellisiä hoitojamme - joissa tulos siis NOLLA. Lääkärin mielestä edellinen hoito (3 hyvää alkiota) oli positiivinen ja hyvä hoito. (sanoin suoraan, että hankala on näitä positiivisena nähdä, kun lopputulos on sama ja mieli pirstaleina) No päädyimme aloittamaan uuden IVF-hoidon ensi kierrosta samalla tutulla kaavalla kuin aikaisemmin - e-pilleri, synarella ja menopur. Ihan hirvittää jo valmiiksi!

Lääkärin mukaan kolmanteen IVF hoitoon asti todennäköisyys tulla raskaaksi yleensä kasvaa, mutta siitä seuraavissa todennäköisyys alkaa laskemaan. Itse haluamme joka tapauksessa tämän asian pikkuhiljaa päätökseen tavalla tai toisella. Hoidot ovat niin henkisesti kuin fyysisesti äärettömän raskaita. Elämässä pitää päästä eteenpäinkin ja asia käsiteltyä. Ehkä meidän ainut mahdollisuus on sitten adoptio, mutta sitä mietimme vasta tämän hoidon jälkeen.

Tänään sovimme myös mieheni kanssa aloittavamme itsestä huolenpidon, nyt herkut kaappiin ja turhat puputtamiset pois! Ei siitä ainakaan hoitojenkaan kannalta haittaa ole. Olinhan viime keväänäkin 4 kk ilman karkkia, joten eiköhän tämäkin onnistu. Ennenkaikkea yritämme ottaa elämän rennommin (koskee lähinnä minua), jotta hoidolla olisi kaikki hyvät lähtökohdat.

Vaikka ajatukset vauvansaamista kohtaan ovat kohdanneet realiteetit, eikä mahdollisuudet kovin kummoiset taida olla, silti halumme saada yhteisen, oman pienen nyytin. Se halu ei ole minnekään kadonnut, tahtoo vain hukkua näiden negatiivisten tunteiden alle. Nyt sitten vain toivomme kaikkia positiivisia tuulia puhaltamaan tänne! :)

psstt... Elämä ilman hoitoja on muuten ollut ihan kivaa! ...eli tauko teki hyvää!

No niin, menihän siinä jokunen viikko ennenkuin soitinkaan sitten tohtorilaan. Maanantaina sitten mennään ihan vaan juttelemaan. En tiedä haluanko uutta hoitoa nyt, mielessä pyörii satoja vaihtoehtoja ja syitä miksi ja miksi ei.

Suurin pelko on epäonnistuminen, miten siitä selviän. Kuinka paljon ihminen kestää?! Ainakin loppukesästä mittani tuli täyteen, nyt olen jo päässyt edellisistä epäonnistumisista ainakin jollain tasolla yli, haluanko kokea taas saman uudestaan?!

Lokitauko on ollut pitkä, niin myös hoitotauko. Olemme jo mielessä maistelleet, miltä tuntuisi aloittaa uusi hoito. Ei tunnu vielä mukavalta... Päätimme siirtää soittamista tohtorilaan vielä ensi viikkoon, viikon alussa uusi harkinnan paikka - soittaakko vaiko eikö. Tuntuu hankalalta aloittaa se viimeinen (kelan kustantama) hoitorumba...


Tauko on tehnyt hyvää, vaikkeivat lapsettomuusasiat ole poissa mielestä pysyneetkään. Olen saanut elää normaalia elämää, iloja ja suruja. Positiivisuus on nyt päällimmäisenä, joten tuntuu tylsältä, että tämä tunne pitäisi uuden hoidon myötä taas kadottaa pitkäksi pitkäksi aikaa.

No niin, pitkästä aikaa. Loma on edessä ja lapsettomuusasiat laitetaan hetkeksi telakalle. En pysty tai jaksa (tai mitään) ajatella edes uutta hoitoa, tai mitään mikä ylipäätänsä asiaan liittyy. Sovimme lääkärimme kanssa, että pidämme taukoa ja otamme yhteyttä uudestaan syksyllä.

Mieli on täysin kaaoksessa edelleen kaikista vanhoista pettymyksistä jne. Haluan nyt kunnolla nollata aivoni ja katsotaan sitten miten hoidossa käy. Lapsettomuus on aiheuttanut minulle valtavasti surua ja murhetta - sielu repeytyy kohta hajalle. Nyt aionkin (yrittää ainakin) keskittyä itseeni, mieheeni, niihin asioihin jotka (ainakin silloin joskus ennen) tuottavat iloa ja vaikkapa ihan normaaleja onnistumisen kokemuksia, ettei koko elämäni olisi epäonnistunutta (jolta se tällä hetkellä tuntuu). Yritän vetää itseni tästä suosta pinnalle ja vielä ylemmäs, jotta tätä asiaa voisi helpommin tulevaisuudessa käsitellä. :)

Nyt saattaakin olla edessä lokitauko tai sitten ei... Ehkä kertoilen kuulumisia välillä, mutta palaan todenteolla asiaan vasta kun lähdetään uuteen hoitoon.

Niin, tässä suossa sitä vaan mennään nähtävästi hoidosta toiseen ja vuodesta toiseen. En edes muista millaista oli toivoa vauvaa silloin kun näistä ongelmista ja hankaluuksista ei ollut mitään tietoa. Nyt on tietoa vaan ja ainoastaan näistä ongelmista ja hankaluuksista. Seuraava hoito on sitten se meidän viimeinen kelan avustama ja taitaa jäädä muutoinkin viimeiseksi. Ehkä mieli muuttuu vaikka kymmenen vuoden kuluttua, jos lasta ei ole siihen mennessä saatu. Tai sitten toive ja halu muuttuu...

Nyt on vaikea nähdä asioista mitään positiivista. Kiroan itseäni, miksi edes aloin koskaan toivomaan omaa vauvaa. No niin kävi ja tähän tultiin. Koko asia on saanut minusta liian mittavat suhteet niin omassa elämässä, kuin mieheni saati katsottuna asiaa rahallisesti. Halpaa touhua tämä ei todellakaan ole, varsinkin kun lopputulemana on vain paha mieli. Mitä kaikkea tuollakin hoitoihin kuluneella summalla olisi saanut... HUH!

Vielä on mietinnän alla, milloin seuraavaan hoitoon lähdetään. Onko se nyt loppukesästä vai vasta syksyllä. Klinikkamme on tämän viikon lomalla, joten sain yhden ekstraviikon aikaa mietiskellä. (en tiedä onko hyvä vai paha) Toisaalta haluaisin levätä ja yrittää unohtaa koko asian hetkeksi, mutta toisaalta haluaisin saada koko hoitokierteen poikki tavalla tai toisella (ja syksyn aikana selviää, mikä tuo tapa on). No ehkä asiat taas selkiytyy, kun pääsen lääkärini kanssa asiasta keskustelemaan.

Kuten jo aavistelinkin, tulos jälleen kerran negatiivinen. Se siitä sitten taas...

Näin aivan aamusta unta, että saimme testitikkuun erittäin vahvan plussan! Unimaailma on kummallinen, potkii jo maassa makavaa.

Nyt sitten ensi viikolla soitto klinikalle. En vain tiedä haluanko jatkaa heti uuteen IVFään vai haluaisinko pitää mielummin taukoa ja vasta syksymmällä tehdä meidän viimeisen hoidon. No tätä pohditaan vielä...

Tosiaan, lokipäivitykset ovat jäljessä pahasti. Kesäkiireitäköhän on ilmassa?! :)

Viime viikon maanantaina siis siirrettiin alkio, joka sulatuksessa menetti itsestään 25% (ei kuulemma mitään harvinaista). Priima-alkio muuttui kuitenkin luokitukseltaan huonommaksi. No, mitään oireita ei ole tässä kierrossa ollut suuntaan tai toiseen. Lääkkeetkään eivät tunnu aiheuttavan minkäänlaisia sivuvaikutuksia. Eli kaikki on kunnossa, mutta syystä tai toisesta ei alusta alkaenkaan ole kovin suurta uskoa ollut onnistumiseen. Onko sitten itsesuojeluvaistoa vai mitä.

Viikon päästä sitten testaillaan, miten kävi. Klinikalla kesäloma, joten omat testit otetaan käyttöön. Toki toivotaan onnistumista enemmän kuin mitään, mutta usko alkaa siis hommasta jo loppua! Hyvillä mielillä silti mennään, kesälomaa suunnitellen ja haaveillen... :)

3. estrogeenipäivä. Ei ainakaan pahoja oireita. Tabletit on niin paljon helpompia nappailla ja huolettomampia kuin pistokset. Viikon päästä perjantaina nähdään, onko estrogeeni auttanut limakalvoani kasvamaan sopiviin mittoihin, silloin ensimmäinen ultra. Tuo kohdun limakalvokin on kummallinen, viime kesänä eräs klinikkamme lääkäri mainitse omani olevan liian ohut - ei siihen kuulemma pysty kiinnittymään. Tämän jälkeen olen jokaiselta lääkäriltä kysynyt tuosta limakalvosta, aina hoitojen yhteydessä, ja se on kuulemma minulla hyvä...?!?!?!? Eli jonkinlaista ristiriitaa, jonka on aikaansaanut yhden lääkärin kommentti - miten se onkin että negatiiviset lausahdukset jäävät kummittelemaan.

Mieli on reipas, vaikka viimeviikkoisen tohtorikäynnin "uutiset" omasta "surkeudestani" eivät kovin mieltäylentäviä olleet. Kuitenkin alkiomme ovat aina olleet priimaa, joten miksi emme voisi onnistua... :) niin, ja kilpirauhasarvot olivat normaaleja eli ei huolta siltä puolelta! :)

Nyt on sitten klinikalla käyty kuulemassa totuuksia ja suunnittelemassa uusia kujeita... :)

Koskaan aikaisemmin hoitojen aikana ei yksikään lääkäri ole sanonut, että mikä minussa on vikana selvällä suomella, mutta nyt sanoi (tosin englanniksi) eli olen lääkkeille "poor responder". Tästä syystä myös alkion kiinnittymisprosentit on hieman alhaisemmat. Syytä, miksi olen tälläinen "poor"-tapaus ei ole toistaiseksi löytynyt, yleensä syynä on kuulemma jokin autoimmuunisairaus. Jota ei ainakaan yleisimmillä labroilla ole selvinnyt. Mutta kuulemma kilpirauhasarvot ovat olleet rajojen ylälaitamilla, joten ne otettiin kontrolliksi uudestaan. Kukaan vain ei ole vaivautunut minulle aikaisemmin kertomaan edes kilpirauhashormoneista tai saati, että on olemassa tällaisia "poor respondereita" lääkkeille, kuten minä... Aina on sanottu kaiken olevan ok, eikä mitään selittävää ole. Nyt ainakin tiedän, että minunlaisiani "poor"-tapauksia on olemassa ja että meidänlaisilla asiat menevät yleensä tietyllä tapaa.

Vaikka olenkin tällainen "poor", onneksi meidän kannalta olemme nuoria, alle kolmikymppisiä ja solumme hedelmöityvät ja ovat suht hyvän laatuisia. Toinen lääkäri oli jo edellisen ivf:n kanssa skeptinen, että kokeillaan vielä tämä kerta. Nyt kysyinkin sitten toiselta lääkäriltä, miten on tehdäänkö vielä kolmas ivf vai ei. Hänen kantansa oli selkeä, tehdään ainakin vielä yksi - eipähän jää sitten mitään arvailujen varaan. Mutta ensin on edessä PAS, jos ja vain alkiomme selviää sulatuksesta. Hormoniavusteiseen kiertoon tehdään, jotta saadaan ajoitus onnistumaan. Nyt siis uudesta kierrosta jännätään ensin sulatusta ja sitten kiinnittymistä, johon sain luvan aloittaa avuksi mini-disperinin. Kuulemma disperinin tehosta on ristiriitaisia tuloksia, mutta ei siitä mitään haittaakaan pitäisi olla. Ainakin tuntuu, että voi tehdä jotain kiinnittymistä edistävää! :)

Eli PAS on tarkoitus ajoittaa vkolle 28, nyt kaikki toivo meidän pienen alkion matkaan... :) Juhannuksena on tarkoitus nyt sitten pitää hauskaa, rentoutua ja nauttia elämästä, yritetään jatkaa rentona aina pitkälle heinäkuuhun, jotta alkio saisi mahdollisimman hyvän alun ja mahdollisuuden kiinnittyä. :) Minun halusta tai tahtotilasta se ei ainakaan jää kiinni...

Töissä käytiin mielenkiintoinen kahvipöytäkeskustelu. Itseäni vanhemmat kollegat alkoivat puhumaan, kuinka esimerkiksi minun sukupolveni ei tiedä mitään kärsimyksistä tai vastoinkäymisistä yleensäkkään. Teki tiukkaa pitää kieleni kurissa - jos he vain tietäisivät mitä kärsimyksiä minä tai mieheni tai monet monet muut ikäiseni ja nuoremmatkin joutuvat kokemaan lapsettomuuden tiimoilta (ja tietenkin onhan maailmassa myös lukemattomia muita asioita). No eihän sitä siinä ääneen voinut sanoa, mutta osoitti taas heidän ahdasmieliset näkökantansa, jotka tietenkin aina ovat oikeita.

Omat kärsimyksen ja vastoinkäymiset elämässä ovat varmasti kaikilla ja ne ovat henkilökohtaisia. Ei kukaan voi arvottaa toisen puolesta, miten "helppoa tai vaikeaa" hänen elämänsä on. Minun kärsimysnäytelmä on lapsettomuus. Mieleen hiipii jo pelottava ajatus, jos se on lopullinen olotila. Selviänkö siitä??! Vain aika näyttää. Aika on jo näyttänyt, että kärsimyskynnys venyy. Alkuun ei tiedä, miten tästä selviää, mutta ajan kuluessa huomaa selviävänsä. Mutta ainakin itsellä arvet ovat syvällä.

Mutta nyt näyttää, että tämänkin IVF:n pettymyksestä selviän. Osaan jo ajatella tulevaa, en vain pyöri pettymyksessä. Vaikka vieläkin asian ajatteleminen tuntuu pakahduttavan hengityksen ja tippa on linssissä erityisen herkästi. No elämää mennään eteenpäin, oma kärsimysreppu selässä.

Niin vaikea on taas ymmärtää, miksi näin kävi.

Omasta mielestämme ongelma on selvä - kiinnittyminen. Olemme puhuneet asiasta heti ensikäynnistä lähtien - aikaisemminkin (siis ennen hoitoja) oli fiilis, että jotain tapahtuu, mutta ei tarpeeksi pitkälle. Munasolumme ja siittiömme hedelmöityvät 100%, mikä on ilmeisesti erittäin hyvä tulos. Jossain luki, että n.70% soluista hedelmöityy. Nyt sitten hermostuttaa, että miksi ei anneta jotain, mikä auttaisi alkiota kiinnittymään. Olen googlannut ja selvittänyt että kiinnittymiseen käytetään mm. disperiniä, nitroa tai jopa viagraa. Kaikki lisäävät kohdun verenkiertoa. Tuntuu turhauttavalta, kun omia pikku alkioita tuhotaan tätä tahtia, eikä edes yritystä auttaa ole. No, tämä asia otetaan puheeksi parin viikon päästä lääkärillä.

Soitto viime viikolla tuloksista oli taas kammottava. Kaiken lisäksi, siinä tilanteessa puhuminen kun on jo tarpeeksi vaikeaa, niin sattuipa kohdalle vielä luurin toiseen päähän "lässyttäjä", joka meinasi, että välikierron jälkeen itse testailen ovista ja sitten vasta menen tohtoriin. Sanoin, että me haluamme kyllä keskustella aikaisemmin lääkärin kanssa, kiitos! Ja saimme nyt sitten ajan parin viikon päähän. Sitten lyödään lukkoon suunnitelmat PAS:ia varten ja kysytään, tehdäänkö minulle vielä tarvittaessa IVF-hoitoa? Lääkärini totesi viimeksi, että voidaan vielä kerran kokeilla (siis tämä edellinen hoito). Itse toivoisimme tietenkin vielä mahdollisuutta, haluttaisiin katsoa tämä asia nyt kerralla loppuun, oli tulos sitten mikä tahansa.

Muutoin elämämme alkaa palautua hiljalleen raiteilleen... Itku on vielä herkemmässä kuin yleensä ja mieli välillä matalalla, mutta muutoin elämä jatkuu ennallaan. Mieheni on jälleen kerran ollut minulle suuri tuki ja turva - yrittää kiittettävästi pitää minua pinnalla yhdessäolon voimalla. Ja se onkin tärkeää, olla yhdessä ja lähekkäin. Ja kiitos kaikille täällä lokimaailmassa mukana jännänneille!

Hoidon tulos negatiivinen.

Sinne meni taas kaksi lupaavaa alkiota. Pää on täynnä kysymyksiä ja vastauksia ei ole. Tosi paska juttu! Vetäydyn vällyjen väliin epäoikeudenmukaista maailmaa pakoon.
Miten taas kestän tämänkin pettymyksen?

Eiköhän tämä ollut taas tässä... Lugesteronin seassa havaittavissa verta. Kai sitä kuitenkin täytyy huomenna hakea vielä varmistus verikokeesta.

Voi paska, mikään ei taas taida pelastaa pahimmalta... :(

Tunnelmat tänään ovat piinaavat... Jännittää, pelottaa, jännittää, pelottaa... :) Yritän pysyä rauhallisena ja levollisena, mutta pientä pinkeyttä on ilmassa...

Viime kerralla epäonnistuminen antoi merkkejä juuri tänä piinapäivänä ensimmäisen kerran... Lugesteronimömmön seassa tuli silloin aavistus punertavaa, joka sitten kiihtyi testipäivää kohden. Tilanne tänään on ihan ok, tai ainakin luulisin niin. Rinnat eivät ole enää niin herkät (mikä pelottaa) eikä juilimistakaan alavatsalla ole enää niin paljoa kuin piinan alussa (myös pelottaa). Eli kyllä se myönnettävä on, että päällimmäisenä tunteena on pelko, en vain voi sille mitään. Torstaihin on vielä pitkä aika...

Viimeeksi en tehnyt kotitestiä, vaan odotin kiltisti mitä klinikan verikoe sanoo. Soittaminen ja tuloksen kuuleminen olikin sitten yhtä helvettiä, vaikka tiesinkin jo lopputuloksen. Nyt olen kahden vaiheilla, tehdäkkö vaiko ei. Taidan kallistua ein puoleen, vaikka huomenna tietenkin sen voisi jo kotona tehdä (luultavasti siinä jo näkyisi tulos). Olen vain tehnyt tässä aikojen kuluessa niin monta testiä, joiden tulos on tuntunut suorastaan nöyryyttävän negatiiviselta. Mieleen on aina tullut, kuinka tyhmästi sitä uskoikaan, että olisin raskaana.

Nyt haluan uskoa enemmän kuin koskaan aikaisemmin onnistumiseen, mutta suurehko pelko valtaa mielen...

Pääosin tämä piinailu on sujunut tällä kertaa tähän asti suht stressittömästi. Eilinen oli ensimmäinen vaikea päivä - ensimmäistä kertaa pelkäsin ja tuskailin, mitä jos nyt epäonnistumme. Ajatukset tulivat päähäni aivan yllättäin ja vainosivat koko päivän - tänään on jo helpompaa. Mieli valoisampi ja rennompi... :)

Huomenna tulee viikko täyteen alkionsiirrosta - ja toisaalta on viikko aikaa, kunnes viimeistään tiedämme kuinka kävi. Jännittäväääää.... :) Jos vertaan tätä alkionsiirron jälkeistä aikaa edelliseen, on ainakin pistelyä ja juilimista ollut enemmän. Tiedä sitten kertooko se mitään. Olen saanut olla nyt kotona jo parisen viikkoa, osin työvuoroista ja sairaslomasta johtuen ja uskon senkin tehneen minulle hyvää. Kaikki on tällä kertaa pedattu niin, että OE:llä olisi mahdollisimman optimaalinen mahdollisuus tulla toteen. Tämä on nyt sitten vain tätä piinaavaa (rentomielistä) odottelua... :)

Tänään menimme mieheni kanssa jännittyneitä klinikalle kuulemaan montako meidän kolmesta munasolusta on heldelmöitynyt ja tietenkin alkionsiirtoon. Uutiset olivat mitä parhaimmat - kaikki olivat hedelmöityneet ja todella hyvä laatuisina jatkaneet jakautumista. Tänään siis siirrettiin kaksi alkiota!! :)

En olisi ikinä uskonut, että kaikki hedelmöityvät ja jakautuvat - mutta niin kävi. Yksi raukka laitettiin vielä pakastimeen odottamaan tulevaa! Nyt stressittä eteenpäin. Klinikalla kerrottiin, että alkiot pitävät pimeästä ja lämpimästä, pitäisiköhän viettää seuraavat pari viikkoa lämpimässä saunassa rentoutuen... :) jos vain ikkunan saisi peittoon...?! :)

Lääkäri kehui onnistumismahdollisuuksiamme ja tänään on ainakin sellainen olo, ettei mikään voi mennä pieleen! :)

Nyt on punktio takana! 3 hyvänkokoista munarakkulaa ja solua löytyi vasemmalta, oikealla oli kaksi pientä, ilman solua. Nyt lepoa tämä päivä ja huominen - torstaina mennään sitten TOIVOTTAVASTI alkionsiirtoon.

Nyt ainakin kaikki näyttää hyvältä! :)

Menopur on hyvää ainetta, ainakin nostaa energiatasoa ja mielialaa roimasti. Kuusi pistosta takana - perjantaina nähdään vaikutukset! :) Jonkinlaista juilimista tuntuu vatsalla ja turvottaa, turvottaa... Onko juiliminen munien kasvusta johtuvaa vai jotain muuta?! Rennolla otteella ainakin on alkuhoito menty.

Menopur on kuin huumetta, jo ensimmäinen piikki aiheutti suuren muutoksen mielialassa. Synarella sai kaikki tuntumaan yhdentekevältä ja mieli oli hieman apea, mutta menopur sai kaiken muuttumaan. Koti on siisti ja puunattu ja mieli mitä parhain... :) Kovaa vauhtia kohti perjantaita!

(Kelakorvauksia odottelen innolla - menopur maksaa omaisuuden, lääkekatto täyttynyt jo aikapäiviä sitten - mutta kela ei lähetä sitä typerää korvauskirjettä)

Tänään oli mielialaa kohottava käynti klinikalla... Tilanne oli olosuhteisiin, siis Marveloniin ja Synarelaan nähden hyvä. Pääsen aloittamaan piikityksen huomenna, joten mahanahka valmistautukoon, menopur alkaa. Punktio olisi sitten toivottavasti viikolla 20, ettei kovin paljoa siitä enää venyisi! :) Tänään limakalvo oli ohut, kuten pitää, oikealla ei näkynyt mitään, vasemmalla pieniä rakkuloita. Aivan kuin viimeeksikin!

Pinna on tavanomaista kireämmällä, kuumat aallot hönkii yli, mutta ei migreenejä! Migreenit loppuivat kuin seinään Marvelonien loppumisen jälkeen. Yritin kysellä lääkäriltä (ei oma/mutta tuttu) mitä mieltä on, oliko kannattavaa syödä. Suoraa vastausta en saanut, mutta rivien välistä saatoin lukea, että samaan tulokseen oltaisiin päästy odottamalla seuraavaa kiertoa. On se outoa, että ensimmäisen kerran ikinä, kierto on tuollaisen hormonihässäkän jälkeen epäsäännöllinen, niin heti aloitetaan Marvelon. No, nyt se on ohi, enkä aio enää ikinä ottaa Marvelonia... Täytyy olla jokin todella hyvä perustelu, että minä nielaisen tuollaisen myrkyn. :)

Nyt pidetään lippua korkealla ja mieltä stressittömänä... Niin on kuulemma parasta, muita poppaskonsteja ei klinikalta ollut tarjota! Munia kasvatellaan siis huomisesta lähtien.

Huomenna nielaisen vihdoin viimeisen Marvelonin... Marvelon on tehnyt elämästäni helvetin, migreenit (joita ennen oli muutaman kerran vuodessa) ovat jokapäiväisiä. Olo ei ole kovin hehkeä... Synarellat menee omalla painollaan, mutta migreenit... APUA!! Väsymyksen ja nuutuneen olon kestän, mutta näköhäiriöt, puutumiset ja niitä seuraavat piinaavat päänsäryt hankaloittavat jokapäiväisiä toimiani, työtäni jne.

Ja tämä oli viimeinen kerta, kun suostun ottamaan lääkkeitä, jotka olisivat oikeasti minulta kiellettyjä... Marvelon kielletään ehdottomasti migreenitaustaisilta, varsinkin jos niihin liittyy näköhäiriöitä ja puutumisia. Miten pitkälle olen valmis venymään lapsettomuuden vuoksi?! Ilmeisen pitkälle - mutta nyt taisi tulla raja vastaan!

Ja lääkärini voi myös odottaa palautetta seuraavalla vastaanotolla!

Vielä neljä päivää Synarellaan. Mitä pidemmälle hoito etenee, sitä toiveikkaammaksi olo muuttuu. Mutta takaraivossa jyskyttää samalla myös suunnaton pelko, jota ei ole helppo sivuuttaa... Mitä sitten jos ei onnistuta...

Marvelonit ovat nuukauttaneet minut täysin, otan päivittäin kahden kolmen tunnin päiväunet, millään ei meinaa pysyä hereillä. Migreenejä ei onneksi ole tullut, muutamana päivänä pientä jomotusta vain. Klinikalta sanoivat, että marvelonia on syötävä, on kuulemma minun ainoa vaihtoehto tällä hetkellä, joten uskotaan ja syödään. Tasan kahden viikon kuluttua on ensimmäinen ultra, jolloin kuulen pääsenkö jo piikittämään!

Olen herännyt kaksi tuntia sitten ja nyt jo haaveilen päiväunista... voi ei! Tähän vielä lisäksi synarella, niin heräänkö ollenkaan?! :) Väliajat, jotka olen toistaiseksi ollut hereillä olen ollut tehokas, koti on kunnossa ja kaikkea pientä puuhaa on mielessä...

Lomat alkavat olla takana päin... Loma oli rentouttava ja kaikin puolin onnistunut. :) Lapsettomuudelle emme uhranneet montaakaan ajatusta, liikuntaa ja runsaasti rentoutusta ja lepoa. Nyt tuntuukin olo suht levolliselta.

Uusi hoitokierros pyörähti käyntiin lauantaina, eilen varailin sitten aikoja IVF:ää varten, joka olisi todennäköisesti vkolla 20. Mutta mennään rauhassa ja hissukseen eteenpäin, askel kerrallaan. Lauantaina otin ensimmäisen Marvelon-tabletin, siitä lähtien on väsy vaivannut, eilenkin tuli otettua kahden tunnin päiväunet. En tiedä, onko syy Marvelonin vai loman... Kunnon sairaanhoitajana luin tablettipakkauksen kupongin vasta eilen illalla ja yllätys, älä käytä jos kärsit migreenistä jne. No jos on jo käyttänyt muutaman päivän? Aamulla soitin klinikalle, mutta siellä jäivät asiaa selvittämään... Saas nähdä mitä sieltä kuuluu...

Nyt siis koitetaan pitää mieli rauhallisena ja levollisena. Liikunta ja terveellinen ruoka jatkuu, vaikka loma loppuikin. Uskoa ja toivoa tarvitaan, että saataisiin OnniEsteri alulleen! :) Sitä vielä vähän kasaillaan... :)

Aika tehdä pitkästä aikaa päivitys lokiin... Jos elämä menisi kuten suunniteltu, sniffailisin parhaillaan synarellaa. Mutta ei, vehkeeni pettivät taas. Synarellan aloituskierto alkoi suunnitellusti, aikataulussaan, mutta kesti vain 13 päivää!!! No ajattelin, että ei sitten, aloitetaan nyt sitten synarellalaskut uudestaan, homma ei olisi viivästynyt kuin 13 päivää. Mutta ei se niin mennytkään. Lääkäri totesi, että tälläiset "lyhyet kierrot" kuuluvat munasarjojen toimintahäiriöön. Minulle kävi näin ensimmäisen kerran ikinä (siis ainakaan vuosiin ei näin ole käynyt). Heti vedettiin mielestäni hätäiset johtopäätökset... Joudun odottamaan seuraavaa kiertoa ja sitten aloittamaan e-pillerit ja vasta sitten synarella.

Radiossa kuulin puhuttavan, että paskan määrä on vakio, jos yhtenä päivänä menee huonommin, niin toisena on pakko mennä paremmin. Tämän vuoden puolellakin on minun paskan vakio noussut mittaamattomiin mittoihin, eikä sitä hyvää päivää ole näkyvissä, joka tasoittaisi tilit. Pieniä ilon ja valonpilkahduksia elämääni toki mahtuu, mutta heti kun tuntuu helpottavan hieman niin tulee uusi takaisku.

Työpaikallani on kireä ilmapiiri ja ihmiset ovat väsyneitä. Kun huonoon työilmapiiriin lisätään vielä omat "ongelmani" olen välillä todella väsynyt. Mietin omaa tulevaisuuttani työni parissa, mitä oikein haluan ja etenkin missä haluan työtäni tehdä. Onneksi kohta alkaa loma, melkein kolme viikkoa pois töistä tekee todella hyvää. Pieni irtiotto arjesta tekee hyvää. Luulen, että olisin saanut sairaslomaa, jotta jaksaisin kaiken tämän paskan - mutta toisaalta, jos tässä joudutaan harkitsemaan adoptiota, voi uupumus-diagnoosi tukkia sen tien. Toisaalta, jos loman jälkeen jatkuu samanlaisena - taidan käydä jonkun konitohtorin luona juttelemassa. Tämä on ollut rankin kevät ikinä...

Klinikan omalääkäri oli mielestäni ensimmäisen kerran hieman hätäinen - toisaalta olen ennenkin epäillyt, mutta lääkärit ovat lopulta osoittaneet ammattitaitonsa. Nyt otti hieman hermoon myös lääkärin naureskeleva loppukommentti - "koita nyt taas selvitä näistä jatkuvista pettymyksistä". Koitan... Häneltä siis en todennäköisesti sairaslomaa saisi asioiden nollaamiseen.

Nyt sitten odottelen lomaa ja uutta kiertoa...! Lomaa kaipaan enemmän... Yritän taas löytää elämääni positiivisuutta, jonka jo hetken luulin löytäneeni!

Kohti uutta hoitoa...

Kävimme keskustelemassa lääkärimme kanssa klinikalla ja samalla suunnittelimme uutta hoitoa. Tarkoitus olisi aloittaa synarellat tämän kierron lopusta ja pitkittää niiden sniffailua yli pääsiäisen, koska molemmin puolin pääsiäistä ei hoitoja tehdä. Mitään syytä tai muuta epätavallista ei edellisestä hoidosta selvinnyt... Lääkäreitä ihmetyttää vain minun huono vasteeni hormooneille. Nyt otettiin mm keliakia vasta-aineet, vaikkei keliakian oireita minulla olekaan. Lisäksi lääkäri ottaa asian esille jossain suuremmassa "komiteassa". Se sopii meille, mitä enemmän tietoa sen parempi.

Keskustelut lääkärin kanssa olivat rentoa ja leppoisaa - syytä hoitojen huonoon tulokseen pohdittiin. Kuitenkin lääkärin puheista jäi ihan positiivinen kuva. Nyt siis tehdään uusi hoito samalla kaavalla kuin edellinen, Synarellan ja Menopurin avulla. Olisimme voineet aloittaa hoidon vaikka heti, mutta lomamatkamme vuoksi halusimme lykätä sitä yhdellä kierrolla eteenpäin. Ja lepo tuntuu ihan mukavalta, sitä paitsi olen vasta henkisesti pääsemässä yli edellisen epäonnistumisen. Eilen tuntui ensimmäistä kertaa mieli hieman positiivisemmalta kuin negatiiviselta. :) Ja niinhän se on, että meidän tilanteessa uusi hoito tuo aina uutta toivoa elämään! Yritetään säilyttää positiivinen vire!

Negatiivisesta testituloksesta on jo yli kaksi viikkoa, edelleen menen aika matalalla. Mistään ei oikein tahdo saada kiinni. Sitä köyttä joka vetäisi pinnalle ei tahdo löytyä. Olen ihmetellyt, miksi tämä kerta otti/ottaa näin koville. Alkuun en uskaltanut edes toivoa, että pääsisimme punktioon, saati että saisimme munasoluja, jotka vielä hedelmöityisivät. Kaikki meni paljon paljon paremmin kuin ikinä olisin edes aikaisemman perusteella uskaltanut toivoa. No, sehän se. Uskoi ja toivoi viimeiseen asti, että loppukin menisi ihmeellisen hyvin. Ja sitten, loppu oli mitä oli.

Mieheni on saanut kestää pahan oloni, mutta kellekkäs muulle sitä näyttää? En halua kertoa asiasta muille. Viikon päästä käymme sitten taas klinikalla, jossa tehdään uudet suunnitelmat. Uuden hoidon aloittaminen tuntuu kovin raskaalta, mutta eiköhän se into taas löydy. Ja nyt tulee kuitenkin pieni tauko hoitoihin, mikä on aina tehnyt hyvää. Kuukauden päästä odottaa kahden viikon loma ja matka. Tuo matka on jo lyöty lukkoon, sitä ei siirretä hoitojen takia. Nyt kai on se tilanne, että olisi alettava elämään muutenkin kuin lapsettomana. Helpommin sanottu kuin tehty, raskaana olevia on ympärillä liikaakin. En kestä/jaksa nyt kohdata heitä. Muistuttaa liikaa omasta epäonnistumisesta.

Onneksi edes aurinko pilkottaa taivaalla, antaa toivoa keväästä. Ulkoilu auringossa ja tulevan loman odottaminen vie eteenpäin.

Niin, kuten odottaa saattaa, tunnelmat eivät ole kovin kaksiset. Kaikki meni hyvin alkionsiirtoon saakka, mutta siitä eteenpäin kaikki on yhtä kysymysmerkkiä. Mietin, mitä tein vikaan (vaikka ymmärrän erittäin hyvin, ettei tähän vaiheeseen voi itse oikein vaikuttaa) ja syytän paskoja vehkeitäni. Jos kohtuni olisi ollut vastaanottavainen, luulisi, että edes toinen kahdesta olisi kiinnittinyt. Mutta ei... Kaikenlisäksi mielessä pyörii ajatus, että pahan mielen saisi aikaiseksi halvemmallakin (jopa ihan ilmaiseksi), ei siitä tarvitsisi maksaa 1300 euroa. Mitä kaikkea tuollakin rahalla olisi voinut hankkia...

Loppukuusta menemme taas lääkäriin, kai siellä jonkinlainen lopputarkastus/ uuden hoidon suunnittelu on ohjelmassa. Tällä hetkellä uuden hoidon ajattelu tuntuu kovin kaukaiselta - mutta samaan aikaan ymmärrän, että ilman hoitojen aiheuttamaa kärsimystä, ei meille vauvaa ole tulossa. Jos tohtorit vielä suostuvat meitä hoitamaan, menee uusi hoitokin varmasti pääsiäisen jälkeiseen aikaan. Eli melkein kesään - ja "mahdollinen" vauva ensi vuoteen, eli minusta ei todennäköisesti tule äitiä vuonna 2009. Voi kun hienoa...

Adoptioasiakin näyttää uusien uutisten mukaan entistä kaukaisemmalta - hinnat nousseet yli 20000 euron, eikä lapsen saannista ole takeita.

Kaikenlisäksi harmittaa kiukutteluni miehelleni, joka nyt kaikista vähiten on syyllinen pahaan olooni, mutta joka on ainut (raukka) johon sen voin purkaa. No nyt yritän olla kunnolla ja purkaa pahaa oloani vaikka liikuntaan, mikä on huomattavasti helpompaa, kun vatsassa ei juili tai pistele. Eli ei kun suksimaan ladulle ja sitten päiväunille, jos tämän kaiken saisi edes hetkeksi päästä pois. Vaikka on alitajuntakin kumma juttu, kun maanantain ja tiistain välisenä yönä näin unta, että meillä oli pieni tyttövauva (hah, ihan kuin jokin pikkupiru olkapäälläni olisi nauranut paskaista naurua minun huonoudelleni).

No nyt on taas jostain löydettävä jonkinlainen köysi, joka kiskoo taas pinnalle, täällä näyttää tällä hetkellä kovin synkältä!

Tulos: negatiivinen.


Se siitä - nyt on takki ihan tyhjä.

Niin, tänään odotellaan sitten lopullista tuomiota iltapäivällä. Kävin aamulla verikokeessa ja iltapäivästä soitan ja kuulen, että ollaanko vai eikö olla raskaana. Oireet viittaavat valitettavasti jälkimmäiseen vaihtoehtoon... Eilisestä lähtien on lugesteron mömmön seassa ollut punertavaa, joten olen jo luovuttanut haaveilemisen ja yritän keskittyä siihen, miten säilyn järjissäni tuon puhelun ajan klinikalle ja sen jälkeen...

Tässä sitä nyt mennään vaan tasaseen tahtiin eteenpäin. Nyt on taas hoidettu työt viikoksi, joten on aika keskittyä nyt tähän olennaiseen. On piinapäivä xx. En ole ollut kovin halukas laskemaan tarkkaa lukua - piinapäiviä on takana jo yli kaksi vuotta, joten...

Toivon ja pelkään samanaikaisesti... Tunteet on sekavat, olen yrittänyt unohtaa koko asian ja antaa kaiken mennä omalla painollaan. No sehän on tunnetusti helppoa! :) Viimeiset päivät ennen totuutta ja testipäivää ovat edessä, mahtaa jo viimeistään sunnuntaina hermoja kiristellä! Yritän pitää rauhallisen ja mukavan viikonlopun, ensi viikolla voi taas kaikki olla toisin. Ja jollain tapaa on, kävi miten tahansa.

Jos jotain voisi pyytää ja toivoa, olisi se onnistumista nyt tässä hoidossa. Mutta kuten tiedetään, toivo ei yksin riitä. Kaikki on mennyt tähän asti hienosti, voisikohan mahdollisesti hyvä putki jatkua?! :)

HUI! Nyt on kaksi alkiota jatkaneet taivaltaan 7 soluisina kohtuun... Ihan puistattaa ajatuskin! Nyt sitten tarvitaan paljon onnea, että raukat kiinnittyisivät tiukasti uuteen kotiinsa! Olo on ihan epätodellinen, me ollaan jo onnistuttu näin pitkälle... voi kun kaikki menisi hyvin tästä eteenpäinkin!

Perjantainen punktio oli aikamoinen toimenpide - toipuminen kesti pari päivää. Eilen oli jo suht kivuton olo ja tänään ei enää mitään ylimääräistä. Punktio oli nopeasti ohi, muutaman kerran vain pistot kirpaisi, jälkikäteen tuli kovemmat juilimiset. Mutta mitä sitä ei tämän asian puolesta kestäisi... Nyt aamulla kävimme mieheni kanssa hakemassa omat alkiomme matkalle mukaan, joka toivottavasti kestää kauan. :)

Eilen piipahdimme matkamessuilla haaveilemassa tulevia lomia, sain ajatuksetkin ihan muualle hetkeksi aikaa. Paljon löytyi ihania kohteita, joissa joskus olisi kiva käydä - tai ainakin unelmoida käyvänsä. Tunnelman pilasi onneton matkavakuutusmyyjä, joka tarinoi alkuun matkavakuutuksesta ja yllättäen sanoo, että "teille tulee vauva". Puistin päätäni (miten sitä nyt tässä vaiheessa muuta voi) ja sitten alkoi itkettämään. Taisin säikäyttää vakuutustädin niin, ettei ihan heti ala kenellekkään vauvoista puhumaan. Tottakai vatsani oli hieman turvoksissa, mutta aika tökeröä puhetta "myynnin" ammattilaiselta. No siinä meni matkamessufiilis - onneksi olimme jo kotiin lähdössä muutoinkin!

Viikonlopun onnistuin kuitenkin olemaan suht stressitön ja olen sitä edelleenkin - nyt ei voi mitään enää tehdä paremmin - on vain odotettava ja toivottava. Ja kestettävä Lugesteronimömmöt! Pillurat jatkuu raskaustestiin asti, joka siis on JO kahden viikon kuluttua! :) Murehtiminen ei nyt auta, on vain toivottava ONNIESTERIN puolesta (tai pitäisikö sanoa onnin ja esterin puolesta)... :)

Tänä aamuna puhelin soi.... Soittaja oli klinikalta. Tärisevin käsin vastasin, soittaja oli eilen punktion tehnyt lääkäri, joka sanoi soittavansa vain, jos on ongelmia. Muutamassa sekunnissa kaikki toivoni ja iloni ehti romukoppaan! Mutta...

Ensimmäiseksi hän sanoi, ettei tarvitse säikähtää (EIPÄ!!!!) KAIKKI MUNASOLUT OLI HEDELMÖITYNEET!!! :) Kaksi oli lähtenyt jakautumaan normaalisti, yksi hieman poikkeavasti! Lääkäri halusi kertoa meille iloisia uutisia, ettei koko viikonloppua tarvitse murehtia!

Vau mikä fiilis! Tiedän, että paljon voi vielä mennä vikaan, mutta on tämäkin jo jotain - antaa toivoa tulevaan! Maanantaina siis mennään alkionsiirtoon!! :)

Tänään oli meidän päivä! :) Saimme KOLME munasolua!!!! Yhden vasemmalta (yllätyslöydös) ja Kaksi hienoa oikelta! Tämä oli meille loistosaalis!

Nyt takaisin sohvalle peiton alle, onnellisissa, mutta suht kivuliaissa tunnelmissa! Ei haittaa, nyt vihdoinkin pääsimme edes yhden vaiheen eteenpäin... Ensin odotamme huomista - jos tulee soitto klinikalta on ongelmia - sitten maanantaita, jolloin pääsen toivottavasti alkionsiirtoon!

Eilinen ultra toi ihan hyviä uutisia, kai... Oikealla kehittyi kaksi munarakkulaa, nyt 14 ja 15 mm. Kohdun limakalvo näytti hyvältä. Perjantaille suunniteltiin punktio ja maanantaille sitten toivottavasti alkionsiirto. Lääkäriä ihmetytti, miksi rakkulat kehittyvät nyt hitaasti, hitaammin kuin koskaan aiemmin. Minun mystiset munani... Vasemmalta yritettiin etsiä rakkuloita kauan, mutta tulos oli 0 kehittyvää, muutamia pieniä näkyi (mutta jostain syystä eivät kasva).

Uutisethan oli hyviä ja niistä pitäisi olla iloinen. Ja olenkin... Mutta takaraivossa on jatkuva pelko, että jokin menee pieleen. Miehenikin ihmetteli, miksi murehdin tulevaa, kun nyt voisi vain olla ja odottaa perjantaita hyvillä mielin, koska ei asialle mitään itse voi. Ja tiedän, että hän on oikeassa, mutta niin monen pettymyksen jälkeen en osaa olla kovin luottavainen positiivisiin tuloksiin.

Kerroin eilen lääkärille, että kuinka pelkään ovuloivani taas ennen aikojani - ei kuulemma kukaan ole hänen kokemuksellaan liian aikaisin ovuloinut, jos on Synarellaa käyttänyt. Niin, edellinen IVF tehtiin lyhyellä kaavalla, josko nyt nämä munat odottaisi perjantaiaamuun. Oma hermo ei kyllä kestä vielä kolmea päivää... voi ei! :)

Sovimme lääkärin kanssa, että jos kaikki menee hienosti ja saisimme kaksi rakkulaa ja jopa kaksi alkiota, saisi kaksi alkiota myös maanantaina siirtää. No siitäkös Hapun mielikuvitus taas tykkäsi - aloin jo unelmoida Onnista ja Esteristä. Harvinaista kuulemma olisi, että kahdesta rakkulasta saataisiin kaksi alkiota jne. Kai se meidänkin onni joskus pitäisi kääntyä!

Kovin ristiriitaisissa fiiliksissä siis kohti perjantaita mennään peläten ja toivoen enemmän kuin koskaan ennen!

Kahden tunnin kuluttua tiedän, miten munarakkulat ovat kehittyneet vai ovatko... Hermostuttaa ja tutisuttaa... Pelkään koko ajan, että ovulaatiokivut tulevat - en jostain syystä uskalla luottaa, että kaikki olisi hyvin. Pientä juilimista on tuntunut molemmin puolin eilisestä illasta saakka. Toivon todellakin, että se johtuisi vain munien kasvamisesta! Jos tämäkin hoito jää kesken, en tiedä kuinka siitä pääsisin yli...

Kohta tiedän, miten tästä jatketaan...

Tänään oli ensimmäinen munarakkula-ultra tässä hoidossa. Oikealla kasvoi kaksi vielä pientä rakkulaa 8 ja 9 mm. Vasemmalla ei näkynyt mitään, mikä oli outoa, koska vasen on aina ollut se aktiivisempi (1 rakkula). Nyt sitten jatketaan Menopuria maanantaihin, jolloin uusi ultra. Hieman nyt ihmetyttää, miksi nyt rakkulat kasvavat hitaasti, kun aikaisemmin on ollut niin kiire...

eli odottavalla kannalla mennään viikonlopun yli. Jos nuo kaksi rakkulaa jatkavat vielä silloin, niin meillä on tuplasti parempi saalis kuin koskaan! :) Menopur taitaa tuoda samanlaista virtaa kuin Puregon... Olen jatkuvassa touhussa, pullat on leivottu ja koti siistinä! On kiva aloittaa viikonloppu!

Taas taidetaan tippua pylly edellä maahan... Kävin maanantaina labrassa mittauttamassa E2-hormonin tason. Tulos oli 0.12. Hoitajan soiton perusteella kuulemma hieman matala - Menopur annosta nostettiin 300kystä 375. Yritin kysyä, että kuinka paljon "hieman matala" arvo on, mutta en saanut kunnon vastausta. Matalampi on kuin edelliskerran, mutta silloin otettiin viidennen piston jälkeen, nyt neljännen. Edelliskerralla oli yksi munarakkula - onko nyt vain puolikas?! :)

Tätä nyt sitten ihmettelen, harmittelen ja tuskailen perjantai-aamuun asti, kunnes pääsen lääkärin luokse ja ultraan. Eli mitään mahtisaalista ei ole ilmeisesti luvassa, kunhan edes se yksi munarakkula olisi kunnollinen. Hyvä hoitovire kuitenkin laantui jo minun mielessäni tuohon verikokeeseen Mitenköhän sitä taas uskotteli itselleen kaiken menevän jotenkin paljon paremmin?! Toisaalta vain yksi munarakkula riittää, mutta onko se laadultaan ja muilta ominaisuuksiltaan hyvä? Voi voi, miksei tämä voi mennä helpommin...

Nyt on sitten polkaistu käyntiin vuosi 2009! :) Samalla täyttyy ensimmäinen vuosi lapsettomuustutkimuksia ja hoitoja. Viime vuonna opin yhtä jos toista uutta itsestäni, ainakin lapsettomuuden saralla. Vuoden 2008 saldo:

• 3 inseminaatiota (negatiivisia)

• 1.IVF (elo-syyskuussa) 1 munarakkula -> inseminaatio (negatiivinen)

• 2.IVF (lokakuussa) 1 munarakkula -> ovulaatio muutamaa tuntia ennen punktiota (negatiivinen)

• 3.IVF (joulukuu - tammikuu 2009) -> (tulos?)

Tulos on selkeästi negatiivinen, toisiko uusi vuosi jotain positiivista. Olen juossut viime vuonna lääkäreissä useammin kuin koskaan aiemmin, en ole tainut tammikuusta lähtien pitää yhtään lääkäritöntä kuukautta. Jos ei ole ollut tutkimuksia, on ollut hoitoja tai niiden suunnitteluja. Kaikenkaikkiaan tiesin tämän tien olevan rankka, siis hoitoihin hakeutumisen. Ja on se sitä ollutkin, pettymyksestä toiseen. Uuden hoidon myötä toiveet aina nousevat vain että saisivat tulla ryminällä alas. Hapun pilvilinnat tulevat koko ajan matalammiksi, jottei tipahtaisi aina niin korkealta... Toisaalta, jos hoitoihin ei olisi hakeutunut epätietoisuus olisi edelleen hyvin hämmentävää - ja epäonnistumiset todennäköisesti seuraisivat toisiaan. Päätös hoitoihin hakeutumisesta oli siis oikea. Mitään varsinaista syytä lapsettomuuteemme ei ole annettu/löydetty. On todettu, että minun munasarjani ovat laiskat, mutta niiden toimintaa mittaava FSH-taso on pysynyt ihan ok tasolla. Ei kilpirauhasongelmaa, ei muitakaan tiedossa olevia sairauksia. Viimeisimpänä lääkäri mietti keliakiaa, mutta varsinaisia oireita sen suuntaan ei ole. Joka kuukausi kehitän yhden munarakkulan, ovuloin sen lähes kellontarkasti ja kierrot ovat säännölliset. Valitettavasti sama tapahtuu hoitojenkin yhteydessä - tuloksena on ollut vain 1 munarakkula, jota ei siis ole edes vielä päästy punktoimaan/tutkimaan. Luultavasti tänä vuonna tämä lapsettomuusasia ratkeaa suuntaan jos toiseen...! Ei näissä hoitojen maailmoissa voi loputtomiin elää!

Nyt on taas katse suunnattava eteenpäin, toiveikkaana siirrymme tämän hoidon vaiheissa aina seuraavaan. Kuitenkaan Hapu ei uskalla kovin korkealentoisesti haaveilla, vähän kuin autoa ajaisi käsi käsijarrulla. :) Eilen pistin ensimmäisen Menopur annoksen 300IU. Uudenvuodenaaton ultrassa Synarella oli vaikuttanut kuten pitikin - tilanne oli lääkärin mukaan hyvä. Nyt seuraava etappi on maanantain verikoe ja viikonpäästä perjantaina on ultra. Toivomme edes kahta munarakkulaa, saas nähdä miten käy. Varovaisen toiveikkaana siirrymme siis vuoteen 2009! :)

Onko tämä OnniEsterin vuosi?!