Töissä käytiin mielenkiintoinen kahvipöytäkeskustelu. Itseäni vanhemmat kollegat alkoivat puhumaan, kuinka esimerkiksi minun sukupolveni ei tiedä mitään kärsimyksistä tai vastoinkäymisistä yleensäkkään. Teki tiukkaa pitää kieleni kurissa - jos he vain tietäisivät mitä kärsimyksiä minä tai mieheni tai monet monet muut ikäiseni ja nuoremmatkin joutuvat kokemaan lapsettomuuden tiimoilta (ja tietenkin onhan maailmassa myös lukemattomia muita asioita). No eihän sitä siinä ääneen voinut sanoa, mutta osoitti taas heidän ahdasmieliset näkökantansa, jotka tietenkin aina ovat oikeita.

Omat kärsimyksen ja vastoinkäymiset elämässä ovat varmasti kaikilla ja ne ovat henkilökohtaisia. Ei kukaan voi arvottaa toisen puolesta, miten "helppoa tai vaikeaa" hänen elämänsä on. Minun kärsimysnäytelmä on lapsettomuus. Mieleen hiipii jo pelottava ajatus, jos se on lopullinen olotila. Selviänkö siitä??! Vain aika näyttää. Aika on jo näyttänyt, että kärsimyskynnys venyy. Alkuun ei tiedä, miten tästä selviää, mutta ajan kuluessa huomaa selviävänsä. Mutta ainakin itsellä arvet ovat syvällä.

Mutta nyt näyttää, että tämänkin IVF:n pettymyksestä selviän. Osaan jo ajatella tulevaa, en vain pyöri pettymyksessä. Vaikka vieläkin asian ajatteleminen tuntuu pakahduttavan hengityksen ja tippa on linssissä erityisen herkästi. No elämää mennään eteenpäin, oma kärsimysreppu selässä.