3. estrogeenipäivä. Ei ainakaan pahoja oireita. Tabletit on niin paljon helpompia nappailla ja huolettomampia kuin pistokset. Viikon päästä perjantaina nähdään, onko estrogeeni auttanut limakalvoani kasvamaan sopiviin mittoihin, silloin ensimmäinen ultra. Tuo kohdun limakalvokin on kummallinen, viime kesänä eräs klinikkamme lääkäri mainitse omani olevan liian ohut - ei siihen kuulemma pysty kiinnittymään. Tämän jälkeen olen jokaiselta lääkäriltä kysynyt tuosta limakalvosta, aina hoitojen yhteydessä, ja se on kuulemma minulla hyvä...?!?!?!? Eli jonkinlaista ristiriitaa, jonka on aikaansaanut yhden lääkärin kommentti - miten se onkin että negatiiviset lausahdukset jäävät kummittelemaan.

Mieli on reipas, vaikka viimeviikkoisen tohtorikäynnin "uutiset" omasta "surkeudestani" eivät kovin mieltäylentäviä olleet. Kuitenkin alkiomme ovat aina olleet priimaa, joten miksi emme voisi onnistua... :) niin, ja kilpirauhasarvot olivat normaaleja eli ei huolta siltä puolelta! :)

Nyt on sitten klinikalla käyty kuulemassa totuuksia ja suunnittelemassa uusia kujeita... :)

Koskaan aikaisemmin hoitojen aikana ei yksikään lääkäri ole sanonut, että mikä minussa on vikana selvällä suomella, mutta nyt sanoi (tosin englanniksi) eli olen lääkkeille "poor responder". Tästä syystä myös alkion kiinnittymisprosentit on hieman alhaisemmat. Syytä, miksi olen tälläinen "poor"-tapaus ei ole toistaiseksi löytynyt, yleensä syynä on kuulemma jokin autoimmuunisairaus. Jota ei ainakaan yleisimmillä labroilla ole selvinnyt. Mutta kuulemma kilpirauhasarvot ovat olleet rajojen ylälaitamilla, joten ne otettiin kontrolliksi uudestaan. Kukaan vain ei ole vaivautunut minulle aikaisemmin kertomaan edes kilpirauhashormoneista tai saati, että on olemassa tällaisia "poor respondereita" lääkkeille, kuten minä... Aina on sanottu kaiken olevan ok, eikä mitään selittävää ole. Nyt ainakin tiedän, että minunlaisiani "poor"-tapauksia on olemassa ja että meidänlaisilla asiat menevät yleensä tietyllä tapaa.

Vaikka olenkin tällainen "poor", onneksi meidän kannalta olemme nuoria, alle kolmikymppisiä ja solumme hedelmöityvät ja ovat suht hyvän laatuisia. Toinen lääkäri oli jo edellisen ivf:n kanssa skeptinen, että kokeillaan vielä tämä kerta. Nyt kysyinkin sitten toiselta lääkäriltä, miten on tehdäänkö vielä kolmas ivf vai ei. Hänen kantansa oli selkeä, tehdään ainakin vielä yksi - eipähän jää sitten mitään arvailujen varaan. Mutta ensin on edessä PAS, jos ja vain alkiomme selviää sulatuksesta. Hormoniavusteiseen kiertoon tehdään, jotta saadaan ajoitus onnistumaan. Nyt siis uudesta kierrosta jännätään ensin sulatusta ja sitten kiinnittymistä, johon sain luvan aloittaa avuksi mini-disperinin. Kuulemma disperinin tehosta on ristiriitaisia tuloksia, mutta ei siitä mitään haittaakaan pitäisi olla. Ainakin tuntuu, että voi tehdä jotain kiinnittymistä edistävää! :)

Eli PAS on tarkoitus ajoittaa vkolle 28, nyt kaikki toivo meidän pienen alkion matkaan... :) Juhannuksena on tarkoitus nyt sitten pitää hauskaa, rentoutua ja nauttia elämästä, yritetään jatkaa rentona aina pitkälle heinäkuuhun, jotta alkio saisi mahdollisimman hyvän alun ja mahdollisuuden kiinnittyä. :) Minun halusta tai tahtotilasta se ei ainakaan jää kiinni...

Töissä käytiin mielenkiintoinen kahvipöytäkeskustelu. Itseäni vanhemmat kollegat alkoivat puhumaan, kuinka esimerkiksi minun sukupolveni ei tiedä mitään kärsimyksistä tai vastoinkäymisistä yleensäkkään. Teki tiukkaa pitää kieleni kurissa - jos he vain tietäisivät mitä kärsimyksiä minä tai mieheni tai monet monet muut ikäiseni ja nuoremmatkin joutuvat kokemaan lapsettomuuden tiimoilta (ja tietenkin onhan maailmassa myös lukemattomia muita asioita). No eihän sitä siinä ääneen voinut sanoa, mutta osoitti taas heidän ahdasmieliset näkökantansa, jotka tietenkin aina ovat oikeita.

Omat kärsimyksen ja vastoinkäymiset elämässä ovat varmasti kaikilla ja ne ovat henkilökohtaisia. Ei kukaan voi arvottaa toisen puolesta, miten "helppoa tai vaikeaa" hänen elämänsä on. Minun kärsimysnäytelmä on lapsettomuus. Mieleen hiipii jo pelottava ajatus, jos se on lopullinen olotila. Selviänkö siitä??! Vain aika näyttää. Aika on jo näyttänyt, että kärsimyskynnys venyy. Alkuun ei tiedä, miten tästä selviää, mutta ajan kuluessa huomaa selviävänsä. Mutta ainakin itsellä arvet ovat syvällä.

Mutta nyt näyttää, että tämänkin IVF:n pettymyksestä selviän. Osaan jo ajatella tulevaa, en vain pyöri pettymyksessä. Vaikka vieläkin asian ajatteleminen tuntuu pakahduttavan hengityksen ja tippa on linssissä erityisen herkästi. No elämää mennään eteenpäin, oma kärsimysreppu selässä.

Niin vaikea on taas ymmärtää, miksi näin kävi.

Omasta mielestämme ongelma on selvä - kiinnittyminen. Olemme puhuneet asiasta heti ensikäynnistä lähtien - aikaisemminkin (siis ennen hoitoja) oli fiilis, että jotain tapahtuu, mutta ei tarpeeksi pitkälle. Munasolumme ja siittiömme hedelmöityvät 100%, mikä on ilmeisesti erittäin hyvä tulos. Jossain luki, että n.70% soluista hedelmöityy. Nyt sitten hermostuttaa, että miksi ei anneta jotain, mikä auttaisi alkiota kiinnittymään. Olen googlannut ja selvittänyt että kiinnittymiseen käytetään mm. disperiniä, nitroa tai jopa viagraa. Kaikki lisäävät kohdun verenkiertoa. Tuntuu turhauttavalta, kun omia pikku alkioita tuhotaan tätä tahtia, eikä edes yritystä auttaa ole. No, tämä asia otetaan puheeksi parin viikon päästä lääkärillä.

Soitto viime viikolla tuloksista oli taas kammottava. Kaiken lisäksi, siinä tilanteessa puhuminen kun on jo tarpeeksi vaikeaa, niin sattuipa kohdalle vielä luurin toiseen päähän "lässyttäjä", joka meinasi, että välikierron jälkeen itse testailen ovista ja sitten vasta menen tohtoriin. Sanoin, että me haluamme kyllä keskustella aikaisemmin lääkärin kanssa, kiitos! Ja saimme nyt sitten ajan parin viikon päähän. Sitten lyödään lukkoon suunnitelmat PAS:ia varten ja kysytään, tehdäänkö minulle vielä tarvittaessa IVF-hoitoa? Lääkärini totesi viimeksi, että voidaan vielä kerran kokeilla (siis tämä edellinen hoito). Itse toivoisimme tietenkin vielä mahdollisuutta, haluttaisiin katsoa tämä asia nyt kerralla loppuun, oli tulos sitten mikä tahansa.

Muutoin elämämme alkaa palautua hiljalleen raiteilleen... Itku on vielä herkemmässä kuin yleensä ja mieli välillä matalalla, mutta muutoin elämä jatkuu ennallaan. Mieheni on jälleen kerran ollut minulle suuri tuki ja turva - yrittää kiittettävästi pitää minua pinnalla yhdessäolon voimalla. Ja se onkin tärkeää, olla yhdessä ja lähekkäin. Ja kiitos kaikille täällä lokimaailmassa mukana jännänneille!