Aika päivittää taas kuulumisia... Aikalailla matalla mielellä mennään edelleen. Hienoista suuntausta positiiviseeen suuntaan on nähtävillä. Ajatukseni ovat yhtenä möykkynä päässä - niitä on tosi vaikea tuoda ulos, ainakaan kovin selkeinä kokonaisuuksina.

Niin monta pettymystä peräjälkeen, ettei edes uskalla ajatella mitä seuraavalla kerralla. Olen ollut todella ahdistunut omien ajatuksieni kanssa ja koetellut myös miestäni. Yhteinen aikakin on ollut kortilla, kun teen työni yöaikaan ja mies päivällä.

Viikonloppuna sain onneksi tuuletella tunteitani ja ehdimme viettää aikaa yhdessä. Nyt mieli on jonkunverran positiivisempi ja seesteisempi. En tiedä mitä uskallan tulevaisuudelta toivoa, pelottaa ajatellakin, mihin suuntaan tämä meidän lapsettomuus kääntyy. Pelottaa, jos tämä on lopullinen tila. Psyykkeeni on ollut parin viikon ajan todella koetuksella. Lapsettomuus koskettaa niin syvälle ja on asia johon on itse mahdoton vaikuttaa (ainakaan enempää, mitä jo nyt olemme tehneet). Kokemus on varmasti muuttanut minua myös ihmisenä... Nähtäväksi jää, miten se sitten lopulta vaikuttaa, siis kun asiaan saadaan jokin lopputulema. Suhteemme mieheni kanssa on myös lujittunut entisestään.

Toistuvien epäonnistumisten seurauksena olen alkanut syyllistämään itseäni tästä meidän lapsettomuuden kokemuksestamme. Minun hedelmättömyys - meidän ongelma. Vaikka ymmärrän, että minkäs näille asioille voi ja enkä asialle voi itse tehdä yhtään enempää kuin olen tehnyt. Järkevyys on taas ajatuksesta kaukana... Puhuin miehelleni asiasta ja myös siitä, kuinka minua satuttaa nähdä perheenisiä lasten kanssa ulkona, kaupoissa jne. Haluan niin kovin, että mieheni saisi kokea isyyden onnen. Mieheni sai minut taas "järkiini", hän muistutti että ensisijaisesti on tärkeää, että meillä on toisemme.

Seuraavassa kierrossa yritämme sitten uudelleen sitä IVF:ää, mikäli nyt kaikki on kunnossa. Toiveita en halua nostaa korkealle, nöyryyttä nämä vastoinkäymiset ovat ainakin opettaneet. Enää ei mennä henkseleitä paukuttaen hoitoihin, vaan varovasti tutkailemme, onnistuisiko se tällä kertaa. Aloitamme odottamisen varovasti siitä, päästäänkö edes puregoneja aloittamaan. Se selvinnee kahden viikon kuluttua...

Puhuimme jälleen kerran mieheni kanssa myös adoptiosta. Jos biologinen lapsi ei ole mahdollinen harkitsemme adoptiota. Huomaan, että olemme entistä enemmän alkaneet tehdä suunnitelmia tulevaisuudesta myös vaihtoehdolle, että emme saa lapsia (tai lasta). Meillä on nyt "vasta" kaksi vuotta yrittämistä takana, mutta luulen, että vähemmän edessä. Ainakin siltä lääkärin puheet ovat kuulostaneet. Tilanteemme vaikuttaa siis aika pahalta, koska reagoin niin huonosti suurille hormoniannoksille. Mutta vauva on sitä, mitä toivomme enemmän kuin mitään ja sitä yritämme nyt hoidoilla niin kauan kuin se on järkevää. Sitten, jos ei onni ole myötä, otamme nämä varasuunnitelmat käyttöön. Varasuunnitelmat ehkä saavat meidät uskomaan, että elämää on tämän jälkeenkin - joko lapsen kanssa tai ilman.

Kun nyt sitten perkele tarvotaan suossa niin tarvotaan sitten oikeen kunnolla. Suunniteltu IVF siirtyy seuraavaan kiertoon, kun nyt jostain perkeleestä oli oikealle ilmestynyt kunnon kysta?!?!?

Oikealla ei pitänyt viime kierrossa olla mitään, ei mitään, nolla munaa... Mutta nyt on kysta! Miten se sitten on mahdollista, sitä ei lääkärikään ymmärrä.

Kyllä nyt hajottaa... Mistä Hapu löytää taas jonkun valonpilkahduksen tähän synkkyyteen... Nyt on pää täysin tyhjä.

Olen tietoisesti pitänyt nyt taukoa lokin kirjoittamisessa ja muutenkin tehnyt kaikkea, mikä veisi ajatukset kauas lapsettomuudesta... Se ei silti ole tarkoittanut, etteikö ajatukset olisi olleet lapsettomuudessa. Mielialat vaihtelee rajusti, mutta aikaisempien inseminaatioiden (oli sitten kuinka onnettomia tahansa) yhteydessä on ollut toivo hallitseva tunne tässä vaiheessa... Nyt ei pienintäkään toivon tai odotuksen tunnetta - tunne on yhteinen mieheni kanssa. Meitä molempia on vaivannut suuri V:tus (suoraan sanottuna). Olimme ladanneet tähän kertaan niin paljon odotuksia, että pettymys oli erittäin kova ja vaikea hyväksyä.

On kamalan vaikea ollut asennoitua Lugesteroneilla läträämiseen, ei nyt vaan yhtään nappaa! :) Mieli on myrskyisä, johtuisiko hormoneista vai pienestä stressistä, joka nyt aiheen ympärillä vallitsee. Stressi johtuu siitä, että jos yhtä huonosti reagoin hormoneihin, saamme vain kolme munasolua kerättyä kelan tukemilla hoitokerroilla, eli se on vähän. Lääkärin mukaanhan tuskin saamme koskaan mitään huippusaalista munia. (Paskat vehkeet kun on mulle luotu!) Jos huonosti menee, alkukeväästä hoidot yksityisellä on ohi! Vaikka rahatilanne sallisi, voisi luovuttaminen asian suhteen olla silloin aika lähellä. Hermoja kiristää myös jatkuvat kolotukset ja vaivat, joita hormonit ovat minulle aiheuttaneet heinäkuun puolivälistä lähtien. Jos ei ole ollut pää hellänä, sitten on ollut maha... Ja näkyykö loppua ollenkaan?!

Olen huomannut myös uusia tunteita, joita ei ainakaan näin voimakkaina ole ennen esiintynyt. Aiemmin minua harmitti suunnattomasti katsella raskaana olevia naisia. Nyt suunnatonta harmitusta aiheuttaa nähdä miehiä kävelemässä pienten lasten kanssa. Mieleen nousee väistämättä tunne, miksi en voi tuota iloa tarjota miehelleni. BBssäkin nähtiin, kuinka suuren onnentunteen raskausuutinen voi aikaansaada, mutta ei meillä. Eli nyt mielessä pyörii enemmän se, ettei mieheni saa kokea tuota ilontunnetta, ei niinkään se, etten itse saisi. Se ehkä on sitä suurta rakkautta toista kohtaan... :)

Keskiviikkona on sitten lääkäri, se varattiin jo inseminaatiopäivänä. Tarkoituksena tehdä ensimmäinen ultra lyhyen hormonihoidon aloitusta varten! Toivottavasti saan vihdoin edes vähän kannustavampia uutisia. :)

Ajatukset vilisevät päässä sekavana. Mieli on maassa...

Tänään tehtiin inseminaatio, mutta toiveet eivät ole kovin korkeilla. Tällä kertaa oli huono kierto paitsi minulla, myös mieheni simpat olivat vähissä ja heikkoja laadultaan. Eli kun asiat alkavat menemään alamäkeä, ne saavat vain lisää pontta ja vauhti vain kiihtyy... Jos jotain positiivista päivästä etsii, niin inseminaatio oli kivuton ja helppo tällä kertaa! Kiitos rauhallisen ja taitavan lääkärin!

Lisäksi pohdimme lääkärin kanssa minun huonoa vastetta hormoneille... Ilmeisesti kaikkea syytä, jos ollenkaan voi laittaa Synarellan niskoille. Suoraan kysymykseen sain suoran vastauksen, eli jatkossakin toiveemme raskautua ovat todennäköisesti selvästi alentuneet! Mieheni simpat ovat aina olleet hyviä, joten nyt oli vain joku poikkeuskerta. Seuraavassa kierrossa yritämme ivf-hoitoa lyhyellä hormonihoidolla. Ja jos saamme edes yhden munasolun se kerätään talteen. Todennäköisesti lääkäri arvioi, ettemme koskaan voi saada kovin montaa munaa kerättyä. Toisaalta yksinkin riittää!

Vaikealta tuntuu hyväksyä näitä huonoja uutisia. Viikonloppu ja alkuviikko on mennyt mollivoittoisissa tunnelmissa meillä molemmilla. Ja nyt siis jatkuu. Yritimme asennoitua jo positiivisesti tämänpäiväiseen inseminaatioon, mutta taas rysähti pommi. Huonot simpat ja huono ennute muutoinkin. Torstaina alkaa Luget ja sitten meillä on pari viikkoa aikaa seuraavaan lääkäriin. Sitten hyvin todennäköisesti aloitetaan Puregonit.

Eli nyt sitten taas kerätään itsemme kokoon ja aloitetaan jälleen kerran alusta.