Aika päivittää taas kuulumisia... Aikalailla matalla mielellä mennään edelleen. Hienoista suuntausta positiiviseeen suuntaan on nähtävillä. Ajatukseni ovat yhtenä möykkynä päässä - niitä on tosi vaikea tuoda ulos, ainakaan kovin selkeinä kokonaisuuksina.

Niin monta pettymystä peräjälkeen, ettei edes uskalla ajatella mitä seuraavalla kerralla. Olen ollut todella ahdistunut omien ajatuksieni kanssa ja koetellut myös miestäni. Yhteinen aikakin on ollut kortilla, kun teen työni yöaikaan ja mies päivällä.

Viikonloppuna sain onneksi tuuletella tunteitani ja ehdimme viettää aikaa yhdessä. Nyt mieli on jonkunverran positiivisempi ja seesteisempi. En tiedä mitä uskallan tulevaisuudelta toivoa, pelottaa ajatellakin, mihin suuntaan tämä meidän lapsettomuus kääntyy. Pelottaa, jos tämä on lopullinen tila. Psyykkeeni on ollut parin viikon ajan todella koetuksella. Lapsettomuus koskettaa niin syvälle ja on asia johon on itse mahdoton vaikuttaa (ainakaan enempää, mitä jo nyt olemme tehneet). Kokemus on varmasti muuttanut minua myös ihmisenä... Nähtäväksi jää, miten se sitten lopulta vaikuttaa, siis kun asiaan saadaan jokin lopputulema. Suhteemme mieheni kanssa on myös lujittunut entisestään.

Toistuvien epäonnistumisten seurauksena olen alkanut syyllistämään itseäni tästä meidän lapsettomuuden kokemuksestamme. Minun hedelmättömyys - meidän ongelma. Vaikka ymmärrän, että minkäs näille asioille voi ja enkä asialle voi itse tehdä yhtään enempää kuin olen tehnyt. Järkevyys on taas ajatuksesta kaukana... Puhuin miehelleni asiasta ja myös siitä, kuinka minua satuttaa nähdä perheenisiä lasten kanssa ulkona, kaupoissa jne. Haluan niin kovin, että mieheni saisi kokea isyyden onnen. Mieheni sai minut taas "järkiini", hän muistutti että ensisijaisesti on tärkeää, että meillä on toisemme.

Seuraavassa kierrossa yritämme sitten uudelleen sitä IVF:ää, mikäli nyt kaikki on kunnossa. Toiveita en halua nostaa korkealle, nöyryyttä nämä vastoinkäymiset ovat ainakin opettaneet. Enää ei mennä henkseleitä paukuttaen hoitoihin, vaan varovasti tutkailemme, onnistuisiko se tällä kertaa. Aloitamme odottamisen varovasti siitä, päästäänkö edes puregoneja aloittamaan. Se selvinnee kahden viikon kuluttua...

Puhuimme jälleen kerran mieheni kanssa myös adoptiosta. Jos biologinen lapsi ei ole mahdollinen harkitsemme adoptiota. Huomaan, että olemme entistä enemmän alkaneet tehdä suunnitelmia tulevaisuudesta myös vaihtoehdolle, että emme saa lapsia (tai lasta). Meillä on nyt "vasta" kaksi vuotta yrittämistä takana, mutta luulen, että vähemmän edessä. Ainakin siltä lääkärin puheet ovat kuulostaneet. Tilanteemme vaikuttaa siis aika pahalta, koska reagoin niin huonosti suurille hormoniannoksille. Mutta vauva on sitä, mitä toivomme enemmän kuin mitään ja sitä yritämme nyt hoidoilla niin kauan kuin se on järkevää. Sitten, jos ei onni ole myötä, otamme nämä varasuunnitelmat käyttöön. Varasuunnitelmat ehkä saavat meidät uskomaan, että elämää on tämän jälkeenkin - joko lapsen kanssa tai ilman.