No niin, tänään sitten istuimme kauan tohtorin kanssa jutustelemassa... Saimme mielestäni hyvin tuotua esille meitä vaivaavat asiat... Mennessä mieli ei kovin positiivinen ollut, mutta kiitos meidän ihanan oman lääkärin, oli käynti molempien mielestä ihan onnistunut.

Tietenkin mietimme ja pohdimme edellisiä hoitojamme - joissa tulos siis NOLLA. Lääkärin mielestä edellinen hoito (3 hyvää alkiota) oli positiivinen ja hyvä hoito. (sanoin suoraan, että hankala on näitä positiivisena nähdä, kun lopputulos on sama ja mieli pirstaleina) No päädyimme aloittamaan uuden IVF-hoidon ensi kierrosta samalla tutulla kaavalla kuin aikaisemmin - e-pilleri, synarella ja menopur. Ihan hirvittää jo valmiiksi!

Lääkärin mukaan kolmanteen IVF hoitoon asti todennäköisyys tulla raskaaksi yleensä kasvaa, mutta siitä seuraavissa todennäköisyys alkaa laskemaan. Itse haluamme joka tapauksessa tämän asian pikkuhiljaa päätökseen tavalla tai toisella. Hoidot ovat niin henkisesti kuin fyysisesti äärettömän raskaita. Elämässä pitää päästä eteenpäinkin ja asia käsiteltyä. Ehkä meidän ainut mahdollisuus on sitten adoptio, mutta sitä mietimme vasta tämän hoidon jälkeen.

Tänään sovimme myös mieheni kanssa aloittavamme itsestä huolenpidon, nyt herkut kaappiin ja turhat puputtamiset pois! Ei siitä ainakaan hoitojenkaan kannalta haittaa ole. Olinhan viime keväänäkin 4 kk ilman karkkia, joten eiköhän tämäkin onnistu. Ennenkaikkea yritämme ottaa elämän rennommin (koskee lähinnä minua), jotta hoidolla olisi kaikki hyvät lähtökohdat.

Vaikka ajatukset vauvansaamista kohtaan ovat kohdanneet realiteetit, eikä mahdollisuudet kovin kummoiset taida olla, silti halumme saada yhteisen, oman pienen nyytin. Se halu ei ole minnekään kadonnut, tahtoo vain hukkua näiden negatiivisten tunteiden alle. Nyt sitten vain toivomme kaikkia positiivisia tuulia puhaltamaan tänne! :)

psstt... Elämä ilman hoitoja on muuten ollut ihan kivaa! ...eli tauko teki hyvää!

No niin, menihän siinä jokunen viikko ennenkuin soitinkaan sitten tohtorilaan. Maanantaina sitten mennään ihan vaan juttelemaan. En tiedä haluanko uutta hoitoa nyt, mielessä pyörii satoja vaihtoehtoja ja syitä miksi ja miksi ei.

Suurin pelko on epäonnistuminen, miten siitä selviän. Kuinka paljon ihminen kestää?! Ainakin loppukesästä mittani tuli täyteen, nyt olen jo päässyt edellisistä epäonnistumisista ainakin jollain tasolla yli, haluanko kokea taas saman uudestaan?!

Lokitauko on ollut pitkä, niin myös hoitotauko. Olemme jo mielessä maistelleet, miltä tuntuisi aloittaa uusi hoito. Ei tunnu vielä mukavalta... Päätimme siirtää soittamista tohtorilaan vielä ensi viikkoon, viikon alussa uusi harkinnan paikka - soittaakko vaiko eikö. Tuntuu hankalalta aloittaa se viimeinen (kelan kustantama) hoitorumba...


Tauko on tehnyt hyvää, vaikkeivat lapsettomuusasiat ole poissa mielestä pysyneetkään. Olen saanut elää normaalia elämää, iloja ja suruja. Positiivisuus on nyt päällimmäisenä, joten tuntuu tylsältä, että tämä tunne pitäisi uuden hoidon myötä taas kadottaa pitkäksi pitkäksi aikaa.