Negatiivisesta testituloksesta on jo yli kaksi viikkoa, edelleen menen aika matalalla. Mistään ei oikein tahdo saada kiinni. Sitä köyttä joka vetäisi pinnalle ei tahdo löytyä. Olen ihmetellyt, miksi tämä kerta otti/ottaa näin koville. Alkuun en uskaltanut edes toivoa, että pääsisimme punktioon, saati että saisimme munasoluja, jotka vielä hedelmöityisivät. Kaikki meni paljon paljon paremmin kuin ikinä olisin edes aikaisemman perusteella uskaltanut toivoa. No, sehän se. Uskoi ja toivoi viimeiseen asti, että loppukin menisi ihmeellisen hyvin. Ja sitten, loppu oli mitä oli.

Mieheni on saanut kestää pahan oloni, mutta kellekkäs muulle sitä näyttää? En halua kertoa asiasta muille. Viikon päästä käymme sitten taas klinikalla, jossa tehdään uudet suunnitelmat. Uuden hoidon aloittaminen tuntuu kovin raskaalta, mutta eiköhän se into taas löydy. Ja nyt tulee kuitenkin pieni tauko hoitoihin, mikä on aina tehnyt hyvää. Kuukauden päästä odottaa kahden viikon loma ja matka. Tuo matka on jo lyöty lukkoon, sitä ei siirretä hoitojen takia. Nyt kai on se tilanne, että olisi alettava elämään muutenkin kuin lapsettomana. Helpommin sanottu kuin tehty, raskaana olevia on ympärillä liikaakin. En kestä/jaksa nyt kohdata heitä. Muistuttaa liikaa omasta epäonnistumisesta.

Onneksi edes aurinko pilkottaa taivaalla, antaa toivoa keväästä. Ulkoilu auringossa ja tulevan loman odottaminen vie eteenpäin.