Niin, kuten odottaa saattaa, tunnelmat eivät ole kovin kaksiset. Kaikki meni hyvin alkionsiirtoon saakka, mutta siitä eteenpäin kaikki on yhtä kysymysmerkkiä. Mietin, mitä tein vikaan (vaikka ymmärrän erittäin hyvin, ettei tähän vaiheeseen voi itse oikein vaikuttaa) ja syytän paskoja vehkeitäni. Jos kohtuni olisi ollut vastaanottavainen, luulisi, että edes toinen kahdesta olisi kiinnittinyt. Mutta ei... Kaikenlisäksi mielessä pyörii ajatus, että pahan mielen saisi aikaiseksi halvemmallakin (jopa ihan ilmaiseksi), ei siitä tarvitsisi maksaa 1300 euroa. Mitä kaikkea tuollakin rahalla olisi voinut hankkia...

Loppukuusta menemme taas lääkäriin, kai siellä jonkinlainen lopputarkastus/ uuden hoidon suunnittelu on ohjelmassa. Tällä hetkellä uuden hoidon ajattelu tuntuu kovin kaukaiselta - mutta samaan aikaan ymmärrän, että ilman hoitojen aiheuttamaa kärsimystä, ei meille vauvaa ole tulossa. Jos tohtorit vielä suostuvat meitä hoitamaan, menee uusi hoitokin varmasti pääsiäisen jälkeiseen aikaan. Eli melkein kesään - ja "mahdollinen" vauva ensi vuoteen, eli minusta ei todennäköisesti tule äitiä vuonna 2009. Voi kun hienoa...

Adoptioasiakin näyttää uusien uutisten mukaan entistä kaukaisemmalta - hinnat nousseet yli 20000 euron, eikä lapsen saannista ole takeita.

Kaikenlisäksi harmittaa kiukutteluni miehelleni, joka nyt kaikista vähiten on syyllinen pahaan olooni, mutta joka on ainut (raukka) johon sen voin purkaa. No nyt yritän olla kunnolla ja purkaa pahaa oloani vaikka liikuntaan, mikä on huomattavasti helpompaa, kun vatsassa ei juili tai pistele. Eli ei kun suksimaan ladulle ja sitten päiväunille, jos tämän kaiken saisi edes hetkeksi päästä pois. Vaikka on alitajuntakin kumma juttu, kun maanantain ja tiistain välisenä yönä näin unta, että meillä oli pieni tyttövauva (hah, ihan kuin jokin pikkupiru olkapäälläni olisi nauranut paskaista naurua minun huonoudelleni).

No nyt on taas jostain löydettävä jonkinlainen köysi, joka kiskoo taas pinnalle, täällä näyttää tällä hetkellä kovin synkältä!