Niin, tässä suossa sitä vaan mennään nähtävästi hoidosta toiseen ja vuodesta toiseen. En edes muista millaista oli toivoa vauvaa silloin kun näistä ongelmista ja hankaluuksista ei ollut mitään tietoa. Nyt on tietoa vaan ja ainoastaan näistä ongelmista ja hankaluuksista. Seuraava hoito on sitten se meidän viimeinen kelan avustama ja taitaa jäädä muutoinkin viimeiseksi. Ehkä mieli muuttuu vaikka kymmenen vuoden kuluttua, jos lasta ei ole siihen mennessä saatu. Tai sitten toive ja halu muuttuu...

Nyt on vaikea nähdä asioista mitään positiivista. Kiroan itseäni, miksi edes aloin koskaan toivomaan omaa vauvaa. No niin kävi ja tähän tultiin. Koko asia on saanut minusta liian mittavat suhteet niin omassa elämässä, kuin mieheni saati katsottuna asiaa rahallisesti. Halpaa touhua tämä ei todellakaan ole, varsinkin kun lopputulemana on vain paha mieli. Mitä kaikkea tuollakin hoitoihin kuluneella summalla olisi saanut... HUH!

Vielä on mietinnän alla, milloin seuraavaan hoitoon lähdetään. Onko se nyt loppukesästä vai vasta syksyllä. Klinikkamme on tämän viikon lomalla, joten sain yhden ekstraviikon aikaa mietiskellä. (en tiedä onko hyvä vai paha) Toisaalta haluaisin levätä ja yrittää unohtaa koko asian hetkeksi, mutta toisaalta haluaisin saada koko hoitokierteen poikki tavalla tai toisella (ja syksyn aikana selviää, mikä tuo tapa on). No ehkä asiat taas selkiytyy, kun pääsen lääkärini kanssa asiasta keskustelemaan.