Pitkä aika on kulunut edellisestä kerrasta täällä... Alkuun oli vaikeaa, koko kevät tuntui hirveän raskaalta ajalta. Olin henkisesti todella "huonona", masentunut ja alakuloinen. Mutta mikä ihmeellisintä aika tekee tehtävänsä. Lapsettomuus ja hoitojen epäonnistumiset eivät enää pyöri joka hetki mielessä - mutta edelleen jonkinverran asioita pohdin. Se kai on sellaista normaalia asian työstämistä. Vaikeita tilanteita on, kun olen kuullut työtovereiden tai tuttujen raskauksista. Niistä en välittäisi tietää, vaikka toki iloinen olenkin heidän puolestaan. Kai se on jonkinlaista itsesuojelua?

Mitään päätöksiä tulevaisuuden suhteen emme ole tehneet. Mennään nyt vain ihan näin hissukseen eteenpäin... Mutta kesän aikana on ajatukset muuttuneet kaiken suhteen valoisimmiksi - josko syksyllä miettisimme mikä se meidän ratkaisu tilanteeseen olisi. Mikä raadollisinta tämän kaiken läpikäyneenä on, on se että edelleen haluan saada vauvan. Luulisi, että olisi halut jo kauan aikaa sitten kadonneet...

Kevät on jo edennyt pitkälle. Negatiivisesta testistä on kulunut parisen kuukautta -edelleen elämä hakee polkujaan. Olemme käyneet mieheni kanssa klinikalla keskustelemassa ja meidän hoitomme ovat nyt ohi. Toisaalta hoitojen lopettaminen virallisesti oli helpottavaa - ei enää turhaa hormonien pumppaamista ja stressiä hoidoista! Toisaalta tämä päätös tarkoittaa myös omasta biologisesta lapsesta luopumista (tai siis sen ajatuksesta). Olemme siis virallisesti lapsettomia, syy jäi edelleen tuntemattomaksi.

Klinikalla keskustelimme pitkään meitä hoitaneen lääkärin kanssa, eikä hänellä ollut meille mitään uutta tarjottavaa. Puhuimme vaihtoehdoista, mitä tämän jälkeen?! Adoptio, luovutetut munasolut, sijaisvanhemmuus... Kaikki vaihtoehdot vaativat sulattelua ja pohdintaa - mikään vaihtoehto ei ole helppo.

Klinikalla käynti oli rankka paikka - se oli nyt sitten se viimeinen kerta ja viimeinen mahdollisuus saada oma biologinen lapsi. Toisaalta meille sanottiin, että ihmeitä tapahtuu. En kuitenkaan voi jäädä sitä odottelemaan, vaan elämässä täytyy päästä eteenpäin nyt tavalla tai toisella. Miten, se on vielä ihan hukassa. Oma mieleni on vielä kovasti myllerryksessä, asiasta on vaikea puhua ääneen ja omassa mielessä asiat tuntuvat vain kulkevan samaa rataa. Tunteita on vaikea käsitellä, tunnen edelleen niin surua lapsettomuuden vuoksi kuin myös vihaa omaa itseäni ja huonouttani kohtaan... Voi kun joku viisas osaisi kertoa, miten tästä pääsee yli. Aikaa se tulee viemään varmasti - pieniä ilonpilkahduksiakin elämästä löytyy ja niiden avulla yritän pysyä pinnalla.

Testitulos siis oli negatiivinen... Mitään en olisi niin paljon toivonut kuin plussaa testiin. Mutta ei... nyt on mieli negatiivinen. Tuloksesta on kulunut nyt jo melkein kaksi viikkoa ja olo ei helpota - ennenminkin mieli vain synkistyy. Asian käsitteleminen nielee nyt aikaa - hyvin todennäköistä on, ettei meille siis tule omaa biologista lasta. Kahden viikon kuluttua käymme vielä lääkärimme luona ihmettelemässä, mutta tuskin meille nyt enää mitään ihmetemppuja voidaan tehdä. Tai ihmettelen syvästi, jos nyt jotain "yhtä-äkkiä" olisikin keksitty.

En oikein osaa vielä kertoa tunnelmistani, tai mistään tarkemmin. Yhtä helvettiä on herätä aamuisin, yrittää selvitä päivästä ja iltaisin käydä nukkumaan - yöt nukun onneksi hyvin. Ulkoilu ja liikunta tuntuvat mukavilta. Koiruus pitää mukana arjen touhuissa. Asiasta en jaksa kenenkään kanssa keskustella. Vaikka puhuminen kai auttaisi - ensin täytyy vain saada jäsenneltyä nämä asiat omassa päässäni. Tästä viimeisimmästä hoidosta ei kukaan ulkopuolinen tiennyt, joten en onneksi joudu muille asiasta kertomaan/puhumaan. Pääosan ajasta yritän pitää itseni touhussa, ettei tämä asia nyt koko ajan olisi mielessä. No Hapu nousee vielä tästäkin suosta ja palaa taas asiaan lokissa, kunhan tässä ajatukset saadaan koottua järkevään muotoon.

Testi taas negatiivinen.

Minä tyhmä jaksoin vaan toivoa jotain aivan muuta. No jokohan tästä nyt ottaisi onkeensa! Kuulumisia myöhemmin lisää, tämä vaatii nyt taas vähän sulattelua.

No niin siis kuulumisia olisi taas pitkästä aikaa... Tämä hoito ajoi minut fyysisesti (jostain syystä) niin kipeäksi, että ei ole jaksanut päivittää edes kuulumisia. Eli ensin alaselkä ja vatsa olivat kuin hakattuja - en päässyt muutamaan päivään kunnolla liikkumaan. Sitten tuli jonkinmoinen kuumepiikki illasta, jonka jälkeen seuraavana aamuna vointi oli parempi?! Kipu siirtyi toiseen lonkkaan ja toiseen olkapäähän... Mysteerisiä nämä vaivat... No näistä kaikista on mennyt toipua nyt melkein koko piinailuaika!

Alkionsiirto oli pettymys, kuten jo aikaisemmin kerroin. No siirron tehnyt lääkärikin sai mieleni kyllä hyvin matalaksi kommenteillaan. Yritin asennoitua positiivisesti, mutta kun palaute on negatiivinen lääkärin suunnalta, niin minkäs teet. Muutama esimerkki: Sanoin, että vaikka meillä saadaan niin vähän munasoluja, niin kiva kuitenkin, että ovat sitten hyvälaatuisia hedelmöidyttyään ja yleensä kaikki hedelmöityvät! -Lääkäri tähän, että itseasiassa kyllä niissä on pakko jonkilainen rakenteellinen kromosomivirhe olla, koska ne eivät elä kohdussani! (tuli tunne, että miksi helvetissä tätä sitten tehdään, jos jo tiedetään, että alkio kuolee kuitenkin) Sitten hän piti palopuheen ulkomaisista tutkimuksista, jotka suoranaisen v€#&%&"/n takia meni minulta toisesta korvasta ulos. Sitten kysyin, että onko MITÄÄN miten voisin edesauttaa vielä tehokkaammin, että alkiomme kiinnittyisi. - Kuule, kyllä me oltais se hesariin kissankokoisin kirjaimin painatettu etusivulle, jos joku keino olisi. Vältä syvänmerensukellusta ja kahvia! (VOI HELVETTI MIKÄ IDIOOTTI). Sitten koska toinen munasoluistamme, joka oli hedelmöitynyt oli päästänyt sisäänsä liian monta siittiötä ja sen takia oli epäkelpo siirrettäväksi. Yritin piristää tilannetta ja omaa mieltäni sanomalla, että jopas nyt on innokkaita siittiöitä, että nyt syytetään niitä! -Ei kyllä syy on kuitenkin minun munasoluissa ja taas litania kansainvälistä merkityksetöntä paskaa... No sitten lopuksi sanoin, että ei kai tässä nyt muuta tarvita kuin onnea, niin ei sekään kuulemma riitä! VOI V"#!?!?!!! Tuli ikävä asiallista, kannustavaa ja positiivisesti asennoituvaa omalääkäriämme. Näistä tulemme tosiaankin keskustelemaan, kun seuraavan kerran omalääkärin tavoitamme!

Ja siis nyt olisi testipäivä keskiviikko, jotenkin aavistelen ja pelkään, ettei testiä taida tarvita tehdä... Eli epäilempä tämän taas epäonnistuneen. Jotenkin tässä täytyy nyt yrittää vielä pitää ajatukset koossa ja toivoa vielä ihmettä! Elämän olisi kai jatkuttava tämänkin jälkeen - sitä helpottamaan (tai vaikeuttamaan) on ensi viikoksi varattu pienimuotoinen kaupunkiloma itselleni ja miehelleni. Tunnelma taitaa riippua aikalailla tämänviikon tapahtumista. Kerron lisää, kunhan asiat ovat varmistettu!

Uskomatonta, mitä palvelua rahalla saa. Nyt ottaa päähän niin että... Eilen soitin klinikalle ja sieltä sanottiin KAHDEN munasolun hedelmöityneen ja odottavan minua tänään. No yllätys, yllätys, hedelmöityneitä olikin vain yksi. No se onneksi oli hyvän näköinen, normaali jne.

Koska saamme niin niukasti aina munia, oli pettymyskin suuri, kun vain 1 olikin käyttökelpoinen. Nyt tällä yhdellä raukalla on paljon odotuksia. Nyt sulatellaan pettymystä ja toisaalta odotetaan ja toivotaan parasta!

Eilinen punktio oli taas tapaus... Ensin jännitettiin olivatko munarakkulat tallella - ja olivathan ne. Kaikkiaan kolme munasolua saatiin, joista kaksi on hedelmöitynyt (juuri soitettu tieto klinikalta). Eli huomenna alkionsiirtoon.

Punktio oli sinänsä taas kokemus. Lääkäri poisti 5 rakkulaa, joista siis vain kolme oli kunnolla kasvaneita ja siis kolme munasolua saimme. No sitten punktioneulaa poistaessa, lääkäri raapaisi kunnon vuotokohdan kohdunkaulaan. Ja siitä se helvetti sitten alkoi... Sitä yritettiin ensin painamalla tyrehdyttää - ei onnistunut. Sitten päätettiin ommella tikki, koska vuotokohta suihkutti verta lääkärin sanojen mukaan (eli ilmeisesti pieni arteriavuoto). No kipulääkettä ei annettu, vaikka olin tuskissani ja välillä huusin kivusta. Ompelua ei ollut tämän lääkärin historiassa kuin kerran aikaisemmin tarvinnut suorittaa -ja se kesti ja kesti! No lopulta tikki saatiin kohdilleen ja vuoto tyrehtyi. Mutta kipu jäi ja vaivasi vielä koko illan. Vasta nyt aamusta huomaan olon vähän helpottavan.

Huomenna sitten alkionsiirto. Mitenköhän alkiot jaksavat, ovatko hyvälaatuisia, kiinnittyvätkö jne. Paljon on jännitettävää, ennenkuin tiedetään kuinkas tässä taas kävikään!

Edeltävään viikkoon on taas mahtunut jos jonkinlaista. Ensinnäkin jo viime viikonloppuna ja alkuviikosta kärsin kovista alavatsakivuista ja olin turvonnut kuin ilmapallo! No tiistain verikoe paljasti, että hormonitaso oli mahdottoman korkea pistettyihin piikkeihin nähden. No keskiviikkona sitten jännitystä puhkuen ultraan, mahdollisuus oli paljon rakkuloita (ei meidän onnella!), hyperstimulaatio (meidän tuurilla kyllä!) tai liian isoksi nopeasti kasvanut rakkula (kyllä meidän tuurilla!) . No, siellähän näkyi kaksi julmetun isoa rakkulaa (ja kaksi pienempää, jotka tuskin ehtivät mukaan), punktio perjantaiksi. No ei onnistunut, sillä olin juuri vienyt mieheni lentokentälle ja tämä palaisi vasta viikonloppuna. Ihan kiva...! No Menopur annosta laskettiin hieman - ja toivottiin, että parjantain seurantaultrassa olisi vielä hienot rakkulat tallella. Ja perjantaina rakkulat löytyivät - isot ja hienot. Punktio siis maanantaille, jos vain suinkin rakkulat edelleen huomenna tallella. Eli tällaista jännitysnäytelmää tällä kertaa...

Eilen pistetty Puregon ja nyt sitten otetaan rauhallisesti ja toivotaan ja odotetaan kauhulla huomista! :) Mieliala on kumman korkealla silti, vaikka tätä kaikkea on tässä taas.

Eilen oli ensimmäinen ultra liittyen IVF.ään ja tilanne oli kai ihan ok. Omalääkärin vapaapäivän takia jouduin meidän edellisen "omalääkärin " vastaanotolle. Ja olipas se taas menoa, alakertaani tutkittiin niin, että meinasi taju lähteä. Kipu pelkässä ultrassa oli mahdoton, painoikohan hermoa tms, en ymmärrä. Ultrassa oli siis kai ihan ok tilanne, siitä muminasta ei ottanut selvää - ihan normaali, kuitenkin vasemmalla 1 rakkula (????) oikealla ei mitään. No nyt sitten stressataan viikko. Ensi perjantaina vasta seuraava ultra, onneksi oman lääkärin tekemänä. No rennolla mielellä yritettävä vain pysyä siihen saakka.

Ensimmäinen Menopur pistospäivä oli eilen ja kohta lähtee piikki nro 2 (tai siis 3 ja neljä, koska annos on niin iso). Eilen illalla tuntui jonkunlaisia juilinaa alavatsalla, mutta luulen sen vain johtuneen siitä kovakouraisesta ultrasta. Olen ottanut uuden salaisen aseen käyttöön lapsettomuushoitojen lisäksi, nimittäin piikkimaton! :) Jos verenkierto vilkastuu munasarjojen alueella, luulisi hormonienkin hyrräävän... :) TOIVOA saa ainakin!

Aloitin tämän lokitekstin alusta - ensimmäinen versio oli katkeraa paskaa joulusta ilman lasta. No nyt aihe on sivuttu! :)

Tänään on kolmas Synarella päivä, tarkoitus olisi päästä loppiaisen jälkeen piikittämään ja sitten vkolla 3 munasolujen keräykseen ja alkionsiirtoon. No, askel kerrallaan taas kerran! Nyt jos koskaan olisi tärkeää olla stressaamatta, levollisin ja rauhallisin mielin! Joulu ja jouluherkut odottaa, lunta sataa ja talvinen ilma virkistää mieltä! Ajatukset on suunnattava kaikkeen kivaan, mutta silti jossain syvällä mieleni sopukoissa tiedän (ja ehkä jopa pelkään) tämän olevan viimeinen hoitokerta... Mutta se ajatus on siivuutettava. Odotan innolla Pukkia - toiveissa ollut piikkimatto taitaa olla kontissa! Sen jos minkä pitäisi rentouttaa! :)

No niin, tänään sitten istuimme kauan tohtorin kanssa jutustelemassa... Saimme mielestäni hyvin tuotua esille meitä vaivaavat asiat... Mennessä mieli ei kovin positiivinen ollut, mutta kiitos meidän ihanan oman lääkärin, oli käynti molempien mielestä ihan onnistunut.

Tietenkin mietimme ja pohdimme edellisiä hoitojamme - joissa tulos siis NOLLA. Lääkärin mielestä edellinen hoito (3 hyvää alkiota) oli positiivinen ja hyvä hoito. (sanoin suoraan, että hankala on näitä positiivisena nähdä, kun lopputulos on sama ja mieli pirstaleina) No päädyimme aloittamaan uuden IVF-hoidon ensi kierrosta samalla tutulla kaavalla kuin aikaisemmin - e-pilleri, synarella ja menopur. Ihan hirvittää jo valmiiksi!

Lääkärin mukaan kolmanteen IVF hoitoon asti todennäköisyys tulla raskaaksi yleensä kasvaa, mutta siitä seuraavissa todennäköisyys alkaa laskemaan. Itse haluamme joka tapauksessa tämän asian pikkuhiljaa päätökseen tavalla tai toisella. Hoidot ovat niin henkisesti kuin fyysisesti äärettömän raskaita. Elämässä pitää päästä eteenpäinkin ja asia käsiteltyä. Ehkä meidän ainut mahdollisuus on sitten adoptio, mutta sitä mietimme vasta tämän hoidon jälkeen.

Tänään sovimme myös mieheni kanssa aloittavamme itsestä huolenpidon, nyt herkut kaappiin ja turhat puputtamiset pois! Ei siitä ainakaan hoitojenkaan kannalta haittaa ole. Olinhan viime keväänäkin 4 kk ilman karkkia, joten eiköhän tämäkin onnistu. Ennenkaikkea yritämme ottaa elämän rennommin (koskee lähinnä minua), jotta hoidolla olisi kaikki hyvät lähtökohdat.

Vaikka ajatukset vauvansaamista kohtaan ovat kohdanneet realiteetit, eikä mahdollisuudet kovin kummoiset taida olla, silti halumme saada yhteisen, oman pienen nyytin. Se halu ei ole minnekään kadonnut, tahtoo vain hukkua näiden negatiivisten tunteiden alle. Nyt sitten vain toivomme kaikkia positiivisia tuulia puhaltamaan tänne! :)

psstt... Elämä ilman hoitoja on muuten ollut ihan kivaa! ...eli tauko teki hyvää!

No niin, menihän siinä jokunen viikko ennenkuin soitinkaan sitten tohtorilaan. Maanantaina sitten mennään ihan vaan juttelemaan. En tiedä haluanko uutta hoitoa nyt, mielessä pyörii satoja vaihtoehtoja ja syitä miksi ja miksi ei.

Suurin pelko on epäonnistuminen, miten siitä selviän. Kuinka paljon ihminen kestää?! Ainakin loppukesästä mittani tuli täyteen, nyt olen jo päässyt edellisistä epäonnistumisista ainakin jollain tasolla yli, haluanko kokea taas saman uudestaan?!

Lokitauko on ollut pitkä, niin myös hoitotauko. Olemme jo mielessä maistelleet, miltä tuntuisi aloittaa uusi hoito. Ei tunnu vielä mukavalta... Päätimme siirtää soittamista tohtorilaan vielä ensi viikkoon, viikon alussa uusi harkinnan paikka - soittaakko vaiko eikö. Tuntuu hankalalta aloittaa se viimeinen (kelan kustantama) hoitorumba...


Tauko on tehnyt hyvää, vaikkeivat lapsettomuusasiat ole poissa mielestä pysyneetkään. Olen saanut elää normaalia elämää, iloja ja suruja. Positiivisuus on nyt päällimmäisenä, joten tuntuu tylsältä, että tämä tunne pitäisi uuden hoidon myötä taas kadottaa pitkäksi pitkäksi aikaa.

No niin, pitkästä aikaa. Loma on edessä ja lapsettomuusasiat laitetaan hetkeksi telakalle. En pysty tai jaksa (tai mitään) ajatella edes uutta hoitoa, tai mitään mikä ylipäätänsä asiaan liittyy. Sovimme lääkärimme kanssa, että pidämme taukoa ja otamme yhteyttä uudestaan syksyllä.

Mieli on täysin kaaoksessa edelleen kaikista vanhoista pettymyksistä jne. Haluan nyt kunnolla nollata aivoni ja katsotaan sitten miten hoidossa käy. Lapsettomuus on aiheuttanut minulle valtavasti surua ja murhetta - sielu repeytyy kohta hajalle. Nyt aionkin (yrittää ainakin) keskittyä itseeni, mieheeni, niihin asioihin jotka (ainakin silloin joskus ennen) tuottavat iloa ja vaikkapa ihan normaaleja onnistumisen kokemuksia, ettei koko elämäni olisi epäonnistunutta (jolta se tällä hetkellä tuntuu). Yritän vetää itseni tästä suosta pinnalle ja vielä ylemmäs, jotta tätä asiaa voisi helpommin tulevaisuudessa käsitellä. :)

Nyt saattaakin olla edessä lokitauko tai sitten ei... Ehkä kertoilen kuulumisia välillä, mutta palaan todenteolla asiaan vasta kun lähdetään uuteen hoitoon.

Niin, tässä suossa sitä vaan mennään nähtävästi hoidosta toiseen ja vuodesta toiseen. En edes muista millaista oli toivoa vauvaa silloin kun näistä ongelmista ja hankaluuksista ei ollut mitään tietoa. Nyt on tietoa vaan ja ainoastaan näistä ongelmista ja hankaluuksista. Seuraava hoito on sitten se meidän viimeinen kelan avustama ja taitaa jäädä muutoinkin viimeiseksi. Ehkä mieli muuttuu vaikka kymmenen vuoden kuluttua, jos lasta ei ole siihen mennessä saatu. Tai sitten toive ja halu muuttuu...

Nyt on vaikea nähdä asioista mitään positiivista. Kiroan itseäni, miksi edes aloin koskaan toivomaan omaa vauvaa. No niin kävi ja tähän tultiin. Koko asia on saanut minusta liian mittavat suhteet niin omassa elämässä, kuin mieheni saati katsottuna asiaa rahallisesti. Halpaa touhua tämä ei todellakaan ole, varsinkin kun lopputulemana on vain paha mieli. Mitä kaikkea tuollakin hoitoihin kuluneella summalla olisi saanut... HUH!

Vielä on mietinnän alla, milloin seuraavaan hoitoon lähdetään. Onko se nyt loppukesästä vai vasta syksyllä. Klinikkamme on tämän viikon lomalla, joten sain yhden ekstraviikon aikaa mietiskellä. (en tiedä onko hyvä vai paha) Toisaalta haluaisin levätä ja yrittää unohtaa koko asian hetkeksi, mutta toisaalta haluaisin saada koko hoitokierteen poikki tavalla tai toisella (ja syksyn aikana selviää, mikä tuo tapa on). No ehkä asiat taas selkiytyy, kun pääsen lääkärini kanssa asiasta keskustelemaan.

Kuten jo aavistelinkin, tulos jälleen kerran negatiivinen. Se siitä sitten taas...

Näin aivan aamusta unta, että saimme testitikkuun erittäin vahvan plussan! Unimaailma on kummallinen, potkii jo maassa makavaa.

Nyt sitten ensi viikolla soitto klinikalle. En vain tiedä haluanko jatkaa heti uuteen IVFään vai haluaisinko pitää mielummin taukoa ja vasta syksymmällä tehdä meidän viimeisen hoidon. No tätä pohditaan vielä...

Tosiaan, lokipäivitykset ovat jäljessä pahasti. Kesäkiireitäköhän on ilmassa?! :)

Viime viikon maanantaina siis siirrettiin alkio, joka sulatuksessa menetti itsestään 25% (ei kuulemma mitään harvinaista). Priima-alkio muuttui kuitenkin luokitukseltaan huonommaksi. No, mitään oireita ei ole tässä kierrossa ollut suuntaan tai toiseen. Lääkkeetkään eivät tunnu aiheuttavan minkäänlaisia sivuvaikutuksia. Eli kaikki on kunnossa, mutta syystä tai toisesta ei alusta alkaenkaan ole kovin suurta uskoa ollut onnistumiseen. Onko sitten itsesuojeluvaistoa vai mitä.

Viikon päästä sitten testaillaan, miten kävi. Klinikalla kesäloma, joten omat testit otetaan käyttöön. Toki toivotaan onnistumista enemmän kuin mitään, mutta usko alkaa siis hommasta jo loppua! Hyvillä mielillä silti mennään, kesälomaa suunnitellen ja haaveillen... :)

3. estrogeenipäivä. Ei ainakaan pahoja oireita. Tabletit on niin paljon helpompia nappailla ja huolettomampia kuin pistokset. Viikon päästä perjantaina nähdään, onko estrogeeni auttanut limakalvoani kasvamaan sopiviin mittoihin, silloin ensimmäinen ultra. Tuo kohdun limakalvokin on kummallinen, viime kesänä eräs klinikkamme lääkäri mainitse omani olevan liian ohut - ei siihen kuulemma pysty kiinnittymään. Tämän jälkeen olen jokaiselta lääkäriltä kysynyt tuosta limakalvosta, aina hoitojen yhteydessä, ja se on kuulemma minulla hyvä...?!?!?!? Eli jonkinlaista ristiriitaa, jonka on aikaansaanut yhden lääkärin kommentti - miten se onkin että negatiiviset lausahdukset jäävät kummittelemaan.

Mieli on reipas, vaikka viimeviikkoisen tohtorikäynnin "uutiset" omasta "surkeudestani" eivät kovin mieltäylentäviä olleet. Kuitenkin alkiomme ovat aina olleet priimaa, joten miksi emme voisi onnistua... :) niin, ja kilpirauhasarvot olivat normaaleja eli ei huolta siltä puolelta! :)

Nyt on sitten klinikalla käyty kuulemassa totuuksia ja suunnittelemassa uusia kujeita... :)

Koskaan aikaisemmin hoitojen aikana ei yksikään lääkäri ole sanonut, että mikä minussa on vikana selvällä suomella, mutta nyt sanoi (tosin englanniksi) eli olen lääkkeille "poor responder". Tästä syystä myös alkion kiinnittymisprosentit on hieman alhaisemmat. Syytä, miksi olen tälläinen "poor"-tapaus ei ole toistaiseksi löytynyt, yleensä syynä on kuulemma jokin autoimmuunisairaus. Jota ei ainakaan yleisimmillä labroilla ole selvinnyt. Mutta kuulemma kilpirauhasarvot ovat olleet rajojen ylälaitamilla, joten ne otettiin kontrolliksi uudestaan. Kukaan vain ei ole vaivautunut minulle aikaisemmin kertomaan edes kilpirauhashormoneista tai saati, että on olemassa tällaisia "poor respondereita" lääkkeille, kuten minä... Aina on sanottu kaiken olevan ok, eikä mitään selittävää ole. Nyt ainakin tiedän, että minunlaisiani "poor"-tapauksia on olemassa ja että meidänlaisilla asiat menevät yleensä tietyllä tapaa.

Vaikka olenkin tällainen "poor", onneksi meidän kannalta olemme nuoria, alle kolmikymppisiä ja solumme hedelmöityvät ja ovat suht hyvän laatuisia. Toinen lääkäri oli jo edellisen ivf:n kanssa skeptinen, että kokeillaan vielä tämä kerta. Nyt kysyinkin sitten toiselta lääkäriltä, miten on tehdäänkö vielä kolmas ivf vai ei. Hänen kantansa oli selkeä, tehdään ainakin vielä yksi - eipähän jää sitten mitään arvailujen varaan. Mutta ensin on edessä PAS, jos ja vain alkiomme selviää sulatuksesta. Hormoniavusteiseen kiertoon tehdään, jotta saadaan ajoitus onnistumaan. Nyt siis uudesta kierrosta jännätään ensin sulatusta ja sitten kiinnittymistä, johon sain luvan aloittaa avuksi mini-disperinin. Kuulemma disperinin tehosta on ristiriitaisia tuloksia, mutta ei siitä mitään haittaakaan pitäisi olla. Ainakin tuntuu, että voi tehdä jotain kiinnittymistä edistävää! :)

Eli PAS on tarkoitus ajoittaa vkolle 28, nyt kaikki toivo meidän pienen alkion matkaan... :) Juhannuksena on tarkoitus nyt sitten pitää hauskaa, rentoutua ja nauttia elämästä, yritetään jatkaa rentona aina pitkälle heinäkuuhun, jotta alkio saisi mahdollisimman hyvän alun ja mahdollisuuden kiinnittyä. :) Minun halusta tai tahtotilasta se ei ainakaan jää kiinni...

Töissä käytiin mielenkiintoinen kahvipöytäkeskustelu. Itseäni vanhemmat kollegat alkoivat puhumaan, kuinka esimerkiksi minun sukupolveni ei tiedä mitään kärsimyksistä tai vastoinkäymisistä yleensäkkään. Teki tiukkaa pitää kieleni kurissa - jos he vain tietäisivät mitä kärsimyksiä minä tai mieheni tai monet monet muut ikäiseni ja nuoremmatkin joutuvat kokemaan lapsettomuuden tiimoilta (ja tietenkin onhan maailmassa myös lukemattomia muita asioita). No eihän sitä siinä ääneen voinut sanoa, mutta osoitti taas heidän ahdasmieliset näkökantansa, jotka tietenkin aina ovat oikeita.

Omat kärsimyksen ja vastoinkäymiset elämässä ovat varmasti kaikilla ja ne ovat henkilökohtaisia. Ei kukaan voi arvottaa toisen puolesta, miten "helppoa tai vaikeaa" hänen elämänsä on. Minun kärsimysnäytelmä on lapsettomuus. Mieleen hiipii jo pelottava ajatus, jos se on lopullinen olotila. Selviänkö siitä??! Vain aika näyttää. Aika on jo näyttänyt, että kärsimyskynnys venyy. Alkuun ei tiedä, miten tästä selviää, mutta ajan kuluessa huomaa selviävänsä. Mutta ainakin itsellä arvet ovat syvällä.

Mutta nyt näyttää, että tämänkin IVF:n pettymyksestä selviän. Osaan jo ajatella tulevaa, en vain pyöri pettymyksessä. Vaikka vieläkin asian ajatteleminen tuntuu pakahduttavan hengityksen ja tippa on linssissä erityisen herkästi. No elämää mennään eteenpäin, oma kärsimysreppu selässä.