Päätin osallistua tärkeään projektiin Tiineenä talviaikaan, josko se tämä toisi meille sen tarvittavan onnenpotkun! :)

Parin tunnin kuluttua on aika mennä klinikalle kuulemaan päästäänkö me siihen varsinaiseen IVF:än vai jääkö tämä tähän. Olo on koko viikonlopun ollut ihmeen rauhallinen, en ole liiemmin stressannut asiaa. Onko sitten hyvä vai huono, kohta nähdään! Tiedän, että viimeistään klinikan ovella kädet hikoaa ja tutkimuspöydällä maatessa sydän lyö muutaman kerran taas tyhjää... HUI!

Klinikalta tuli tuo paljon odotettu soitto! ...jatkan puregonia maanantaihin ja sitten ultrataan uudestaan. Iso rakkula siis sivuutetaan ja yritämme kasvattaa nitä pieniä. Maanantaina sitten toivotaan, että pienet rakkulat kehittyvät ja pääsemme ensi viikolla munasolujen keräykseen asti. Maanantaita kohden siis mennään, mutta nyt siis hieman sekavissa tunnelmissa. Tunteet menevät vuoristorataa, toivo, suru, epätoivo, pieni pilkahdus iloa... Mutta ennenkaikkea nyt vallitsee suuri pelko, että tämäkin hoito epäonnistuu ennen kuin edes päästään tositoimiin!

Puregon(?) muuten on aiheuttanut taas mahdotonta energiavirtaa. Siivosin eilen koko kämpän tunnissa, ei siinä muuten mitään, mutta siihen kuului sekä kylpyhuone, että kaksi ikkunaa! :) ja ruokakin porisi hellalla... Nyt on opiskeluun liittyvä tehtävä työn alla ja kovaa vauhtia valmistumassa... Toivottavasti tämä energia riittää sinne munarakkuloillekin kasvukipinäksi!
,

Aamu alkoi täydellisesti! Heräsin 8.16. Aika klinikalle 8.40. Matkaa 10 km aamuruuhkassa... Onneksi mieheni ehti viedä minut klinikalle, josta ei taas hyvää kuulu.

Uusi lääkäri (oma syyslomalla) tutki ja vasemmalla olisi KAKSI munarakkulaa 9 ja 7 mm, MUTTA siellä on myös joku isompi (18mm) paksuseinäisemmän näköinen pallura. Oikealla jotain pienempiä rakkuloita ehkä... LOPPUtulos siis, että nyt tohtorit siellä lounaalla pohtivat miten jatketaan. Vaihtoehtoina on hoidon keskeyttäminen, jatketaan huomioimatta isoa rakkulaa tai sitten hoito mitoitetaan ison rakkulan mukaan... Todennäköisin vaihtoehto kai on, että piikitetään maanantaihin Puregonia ja sitten maanantaina päätetään kannattaako hoito viedä loppuun.

Soittavat klinikalta, kun ovat pähkäilleet, mitä meidän säälittävässä tapauksessa tehdään...

Perkele mikä viikonlopun aloitus taas kerran, saas nähdä miten käy. Itse olen jo ihan luovutusfiiliksissä, ei ole meitä taidettu luoda äidiksi ja isäksi. Ollaan vaan sitten lapsettomia.

Taas on tehty työt melkein viikoksi, ihana vapaa alkaa! Ensimmäiseksi aika päivittää kuulumiset... Viime perjantain ultrassa kaikki näytti hyvältä ja Puregonit aloitin tiistaina (kp 2)... Huomenna on sitten totiset paikat, selviää onko kasvamassa nolla, yksi vai jopa kaksi munaa! Huomaan psyykkaavani itseäni jo vaihtoehtoon, ettei munia jostain syystä olisi (vaikka se nyt tuntuu aika kummalliselta). Toivon hartaasti vähintään kahta, mutta yksikin on jo alku! :)

Mieliala on positiivisempi kuin aikoihin. :) Ongelmat töissä ovat väistymässä, osastonhoitaja pitää tiukasti puoliani ja hän muistutti, ettei minun kannata stressata asiaa! Tuki johdolta tuntui mukavalta! Jollain tavalla toivo ja positiivisuus on taas hiipinyt meidän elämään muutoinkin... Uusi hoito on aina uusi alku! Toivottavasti nyt nimenomaan OnniEsterin alku! Huominen ultra pelottaa, mutta antaa toisaalta taas uutta tietoa missä mennään... Huomista odottaen!

Huomenna alkaa valmistautuminen uuteen hoitokiertoon! Soitan nimittäin ajan ensimmäiseen ultraan ja siitä se sitten lähtee. Tulta päin, mutta nöyrästi! :)

Mieli on piristynyt, syksyn aurinkoiset päivät ovat edesauttaneet kivasti. Iltaisin kynttilöiden polttelu tuo pimeneviin iltoihin uutta hohdetta. :)

Yksi asia stressaa nyt mieltä kovasti ja aiheuttaa mielipahaa... Nimittäin työ. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut, että olen sopinut osaston johdon kanssa, etten osallistu tiettyjen potilaiden hoitoon (heidän hoidossa käytettyjen lääkkeiden vuoksi). Asia on johtotasolle ok, mutta ns.pikkupomot vuoroissa hyppivät silmille. Viimeviikon loppupuolella tuli sitten aivan järkyttävä konflikti. Pyysin erästä "pikkupomoa" vaihtamaan potilastani, koska en henk.koht. syistä voi mennä tätä hoitamaan. Hän vaatimalla vaati selitystä, ei riittänyt, että näin asiasta on sovittu. Asia ylitti mielestäni jopa työpaikkakiusaamisen rajan! Eipä riittänyt minulle asiasta valittaminen, vaan asiasta oli "läyhätty" ympäri osastoa! (BigBrother termein :)) No vein asian oikealle johdolle ja siellä on täysi tuki minulle! Mutta silti, tuollaisessa ilmapiirissä (jossa kuulemma on oikeus kertoa mielipiteinään toisten ihmisten henkilökohtaisia asioita) on ahdistavaa olla töissä. Pidän työstäni ja suurinosa työkavereistani on mahtavia persoonia. Valitettavasti joukkoa sotkee nämä "vahvat" persoonat, jotka kiusaavat. No meitä mahtuu monenlaisia tallaajia tällekin pallolle! Olen varma, että jos he tietäisivät asioiden oikean laidan, he hiljenisivät. En kuitenkaan halua tätä näin henkilökohtaista asiaa "läyhättäväksi" työpaikalleni.

Toivottavasti uutiseni muuttuvat positiivisiksi, kunhan käyn siellä ekassa ultrassa. Nyt nostellaan toivonkipinöitä. OnniEsterin perään täällä huudellaan (vaimeasti - ettei säikähdä)!

Aika päivittää taas kuulumisia... Aikalailla matalla mielellä mennään edelleen. Hienoista suuntausta positiiviseeen suuntaan on nähtävillä. Ajatukseni ovat yhtenä möykkynä päässä - niitä on tosi vaikea tuoda ulos, ainakaan kovin selkeinä kokonaisuuksina.

Niin monta pettymystä peräjälkeen, ettei edes uskalla ajatella mitä seuraavalla kerralla. Olen ollut todella ahdistunut omien ajatuksieni kanssa ja koetellut myös miestäni. Yhteinen aikakin on ollut kortilla, kun teen työni yöaikaan ja mies päivällä.

Viikonloppuna sain onneksi tuuletella tunteitani ja ehdimme viettää aikaa yhdessä. Nyt mieli on jonkunverran positiivisempi ja seesteisempi. En tiedä mitä uskallan tulevaisuudelta toivoa, pelottaa ajatellakin, mihin suuntaan tämä meidän lapsettomuus kääntyy. Pelottaa, jos tämä on lopullinen tila. Psyykkeeni on ollut parin viikon ajan todella koetuksella. Lapsettomuus koskettaa niin syvälle ja on asia johon on itse mahdoton vaikuttaa (ainakaan enempää, mitä jo nyt olemme tehneet). Kokemus on varmasti muuttanut minua myös ihmisenä... Nähtäväksi jää, miten se sitten lopulta vaikuttaa, siis kun asiaan saadaan jokin lopputulema. Suhteemme mieheni kanssa on myös lujittunut entisestään.

Toistuvien epäonnistumisten seurauksena olen alkanut syyllistämään itseäni tästä meidän lapsettomuuden kokemuksestamme. Minun hedelmättömyys - meidän ongelma. Vaikka ymmärrän, että minkäs näille asioille voi ja enkä asialle voi itse tehdä yhtään enempää kuin olen tehnyt. Järkevyys on taas ajatuksesta kaukana... Puhuin miehelleni asiasta ja myös siitä, kuinka minua satuttaa nähdä perheenisiä lasten kanssa ulkona, kaupoissa jne. Haluan niin kovin, että mieheni saisi kokea isyyden onnen. Mieheni sai minut taas "järkiini", hän muistutti että ensisijaisesti on tärkeää, että meillä on toisemme.

Seuraavassa kierrossa yritämme sitten uudelleen sitä IVF:ää, mikäli nyt kaikki on kunnossa. Toiveita en halua nostaa korkealle, nöyryyttä nämä vastoinkäymiset ovat ainakin opettaneet. Enää ei mennä henkseleitä paukuttaen hoitoihin, vaan varovasti tutkailemme, onnistuisiko se tällä kertaa. Aloitamme odottamisen varovasti siitä, päästäänkö edes puregoneja aloittamaan. Se selvinnee kahden viikon kuluttua...

Puhuimme jälleen kerran mieheni kanssa myös adoptiosta. Jos biologinen lapsi ei ole mahdollinen harkitsemme adoptiota. Huomaan, että olemme entistä enemmän alkaneet tehdä suunnitelmia tulevaisuudesta myös vaihtoehdolle, että emme saa lapsia (tai lasta). Meillä on nyt "vasta" kaksi vuotta yrittämistä takana, mutta luulen, että vähemmän edessä. Ainakin siltä lääkärin puheet ovat kuulostaneet. Tilanteemme vaikuttaa siis aika pahalta, koska reagoin niin huonosti suurille hormoniannoksille. Mutta vauva on sitä, mitä toivomme enemmän kuin mitään ja sitä yritämme nyt hoidoilla niin kauan kuin se on järkevää. Sitten, jos ei onni ole myötä, otamme nämä varasuunnitelmat käyttöön. Varasuunnitelmat ehkä saavat meidät uskomaan, että elämää on tämän jälkeenkin - joko lapsen kanssa tai ilman.

Kun nyt sitten perkele tarvotaan suossa niin tarvotaan sitten oikeen kunnolla. Suunniteltu IVF siirtyy seuraavaan kiertoon, kun nyt jostain perkeleestä oli oikealle ilmestynyt kunnon kysta?!?!?

Oikealla ei pitänyt viime kierrossa olla mitään, ei mitään, nolla munaa... Mutta nyt on kysta! Miten se sitten on mahdollista, sitä ei lääkärikään ymmärrä.

Kyllä nyt hajottaa... Mistä Hapu löytää taas jonkun valonpilkahduksen tähän synkkyyteen... Nyt on pää täysin tyhjä.